torstai 18. syyskuuta 2008

Taiteen äärellä

Joskus vanha kirjallisuus avaa silmät lähihistorian nopealle kehitykselle. Teemat ovat kuitenkin pysyneet varsin samanlaisina jo yli sata vuotta. Ihmisiä mietityttää paitsi yhteisöllisyyden heikentyminen, lähimmäisenrakkauden väheneminen, myös luonnon ymmärtäminen ja sen katoaminen.
Taide elää nyt vain siksi, ettei se ole tehnyt mitään sellaista, joka vaatisi sen hengiltä ottamista. Se saa elää, kunnes se kuolee itsestään: mutta sitä tarvetta, joka synnytti sen maailmaan ja hoivasi sen elämää, ei kohta enää ole olemassa ja siksi sen hautaan onkin vain muutama askel. Meidän aikamme ei ole taiteelle sovelias. Se on luonnontieteen aikaa, ja tämä opettaa meitä katselemaan luontoa aivan toisin silmin kuin taiteilija ja lapsi.
Meidän aikamme ihmisestä luonto on syitten ja seurausten kudos, ja mitä laajimmalle tämä käsitys leviää ja mitä syvemmälle se tunkeutuu tietoisuuteemme, sitä vähemmän päästämme mieleemme sitä sielunsävyä, jonka vallitessa luonnosta saattaa löytää jotakin myötätuntoista ja viehättävää. Jälkeläisemme löytävät siis tietysti yhä vähemmän myötätuntoista tai viehättävää taiteen yrityksissä luontoa jäljitellä.
Näin kirjoittaa Viktor Rydberg vuonna 1920 julkaistussa teoksessaan, Kaunis ja sen lait. Kuulostaa tutulta, eikö? Rydbergin kirjoituksen jälkeen realistinen luonnonkuvaus säilyi vielä kymmeniä vuosia kotimaisessa maalaustaiteessa tärkeänä aiheena, mutta jos nyt katsotaan taiteen ja luonnon suhdetta, se tuntuu katkenneen. 2000-luvun taide käsittelee urbaaneja ongelmia urbaanien yhteisöjen ehdoilla. Taiteen yleisilme on muuttunut toiveikkaasta ja ihanteellisesta, kritisoivaksi ja synkäksi. Onhan taide toki ennenkin toiminut maailman epäkohtien ilmentäjänä, mutta tänä aikana julkisuuteen nousee ainoastaan kriittinen ja vahvasti mielipiteitä herättävä taide. Tämä koskee maalaustaiteen lisäksi myös performanssitaidetta, klassista musiikkia ja muita ennen sivistyksen tärkeinä pilareina pidettyjä taiteen lajeja.
Taiteen ala käy yhä suppeammaksi, kauneudenaistin viljelemistilaisuudet käyvät yhä harvinaisemmiksi sellaisena aikana, jota luonnontiede ja teollisuus hallitsevat. Tunnettu englantilainen filosofi Herbert Spencer vertaa luonnontiedettä ujoon Tuhkimoon, jonka kauan täytyi istua uuninnurkassa, sillaikaa kun hänen ylpeät sisarensa, taide, metafysiikka ja teologia levittelivät korujaan kaikkien nähtäviksi. Mutta nyt on tullut Tuhkimon vuoro, hänet on tunnustettu arvokkaimmaksi ja kohta hän pitelee kaikkivaltiaan kuningattaren valtikkaa. Myöskin Renan (viitaten ranskalaisfilosofi Ernest Renaniin) ennustaa taiteen kuolemaa. Hän sanoo, että tulee aika, jolloin suurta taiteilijaa pidetään melkein hyödyttömänä, menneen aikakauden kummittelijana. Luonnontutkijan merkitys sen sijaan yhä paisuu.
Ferdinand Von Wright - Näköala HaminanlahdeltaRenanin pelkäämä aikakausi on meidän kohdallamme nykyisyyttä. Ne taiteilijat, jotka vielä saavat äänensä viihteen seasta kuuluviin, koetaan usein öykkäreiksi ja julkisuudenkipeiksi individualisteiksi, jotka hakevat huomiota teoksillaan. Tällaisia taiteilijoita Suomessa edustavat eittämättä mm. Teemu Mäki ja viimeisimpänä Ulla Karttunen. Kritisoiva taide huomataan, mutta sitä ei osata enää käsitellä syvällisesti. Ihanteellinen taide on valjastettu työkaluksi kauniisiin mainoksiin, elokuviin ja videopeleihin. Sen tilan, mikä realistiselle luontokuvalle on vielä jäänyt, on täyttänyt valokuva, joka on usein puhdasta naturalismia. Onko taiteelle ja etenkään luonnon ihannoinnille sijaa nykymaailmassa? Ekologia on lähtöisin luonnontieteestä, numeroista ja mittausarvoista, joten ihanteellisuutta voi olla myös luontoa arvostavien keskuudesta vaikea enää löytää.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti