Sähköavusteiset polkupyörät ovat olleet markkinoilla jo tovin, mutta FlyKly on ensimmäinen, joka kääntää konseptin kunnolla päälaelleen. FlyKly on ensisijaisesti noin 30 km/h sähkömoottoritoimisesti kulkeva skootteri, joka on tarvittaessa poljinavusteinen.
Neljän tunnin latauksella FlyKlyn luvataan kulkevan täysin omin voimin yli 60 kilometriä. Polkimia käyttämällä toimintasädettä voidaan kasvattaa ja kiihtyvyyttä parantaa.
Yhdysvalloissa 1500 euroa maksavalla laitteella saa ainakin paikallisen lainsäädännön mukaan ajaa siellä missä polkupyörilläkin, eikä erillistä mopokorttia tai ajolupaa vaadita. FlyKlyä on saatavilla kahta mallia; kuvassa näkyvän Vintagen lisäksi tarjolla on lähinnä uutta skootteria muistuttava Modern. Etenkin kesäisin FlyKly olisi aivan mahtava työ- ja kauppamatkakulkine myös Suomessa, mikäli paikallinen lainsäädäntö ei vain tulkitsisi tätä nollapäästöistä kaksipyöräistä mopoksi.
Oxfordin ylipistossa on tutkittu mahdollisuutta kasvattaa laboratoriossa eläinlihaa vastaavaa syötävää keinolihaa. Suomalaisen Hanna Tuomiston johtaman tutkimuksen tavoitteena oli löytää keinoja perinteisen maanviljelyn ja lihantuotannon kasvihuonepäästöjen vähentämiseksi. Keinolihalla eläinperäisen lihantuotannon korvaaminen vähentäisi ruoaksi tarkoitetun lihan valmistuksen aiheuttamia päästöjä jopa 96 %, kertoo The Guardian. Energiaa laboratoriolihan valmistus kuluttaisi 7-45 % perinteistä tapaa vähemmän, vettä koko prosessissa kuluisi vain 1 % ja maa-alaa 4 % nykyisestä tarpeesta.
Tuomiston mukaan ensimmäiset keinolihatuotteet saataisiin kauppoihin jo viiden vuoden kuluttua, mikäli projektille saadaan kunnollinen rahoitus. Lihankulutuksen odotetaan kaksinkertaistuvan vuoden 2001 tasosta vuoteen 2050 mennessä, joten tarve taloudellisemmalle ja ympäristöystävällisemmälle lihantuotannolle on ilmiselvä. Nykyisellään karjatalous tuottaa noin 9 % ihmisen toiminnasta johtuvista hiilidioksidipäästöistä. Tämä on suurempi osuus kokonaispäästöistä kuin mikä aiheutuu maailman auto-, juna- ja lentoliikenteestä.
Siihen, pitäisikö teollisesta lihantuotannosta siirtyä laboratoriotuotantoon, Tuomisto ei ota kantaa, vaan esittelee tutkimustuloksensa vain ratkaisumallina maailman ruoantarpeen ja maatalouden päästöjen kasvuun.
Tämän jutun kuvana on Pieter Aertsenin öljyvärimaalaus Lihakoju ja pyhä perhe jakamassa almuja vuodelta 1551. Teos on teemaltaan uskonnollinen, eikä ottanut aikanaan kantaa lihantuotannon trendeihin, vaikka toisinkin voisi kuvitella.
Lääkeyhtiöiden ja kosmetiikkayritysten suorittamia eläinkokeita on protestoitu pitkään ja vaikka markkinoilla onkin laaja kattaus eläimillä testaamattomia tuotteita, kidutetaan vuosittain aikamoista faunan määrää ihmisten kauneuden ja terveyden kohentamiseksi. Ainakin osa teollisuudesta voinee pian siirtyä eläinkokeista inhimillisempään testaamiseen, sillä Ohion yliopiston professori Bharat Bhushan ja Kiinan kaivos- ja teknologiayliopiston insinööri Wei Tang ovat tutkineet synteettisen ihon soveltuvuutta hoitotuotteiden testaamiseen.
Tulokset ovat olleet toistaiseksi lupaavia, sillä keinotekoinen ihosolukko käyttäytyy auringonvalossa, kosteudessa ja hoitovoiteella käsiteltynä samalla tavalla mikroskooppisen läheltäkin tarkasteltuna. Tutkijoiden kattavat koetulokset julkaistaan kesäkuun alussa Journal of Applied Polymer Sciencessa ja tutkimuksen myötä useammat yritykset voivat jatkossa siirtyä eläinperäisellä kudoksella testaamisesta keinoihon käyttöön.
Vaikka vastustankin ehdottomasti eläinkokeita kaikissa muodoissaan, on arjessa silti vaikea sanoa, mitkä tuotteet on eläimillä testattuja ja mitkä eivät. Body Shop on tunnettu eläimillä testaamattomista tuotteistaan, mutta kallis ja työmatkalleni osumaton liike ei sovellu minun saippuaostoksiini. Marketin tuotteista on huomattavan vaikea todeta eläimillä testaamattomat brändit - vai tulisiko yksinkertaisesti olettaa, että kaikki purkit, joissa ei erikseen mainita eläimillä testaamattomuudesta, ovat satojen pieneläinten synkkiä hautoja.
Olen onnistunut sivuuttamaan jotenkin tämän kotimaisen, varsin luonnonläheisen uuden Elicia-astiasarjan. Kiuruveteläinen Moneral Oy hankkii ekologisten astioiden raaka-aineena käytetyn haavan Metsänhoitoyhdistyksen valvovan silmän alla hoidetusta metsästä, joten turhista hakkuista on turha kantaa huonoa omaatuntoa. Ulkomaillakin huomiota herättänyt Elicia-lautassarja on yksinkertainen ja perisuomalainen, kokopuinen ja vesipesun hyvin kestävä. Moneralin tuotteilla ei vielä ole jälleenmyyjää, mutta sopivan yhteistyökumppanin löytymistä sekä Suomesta että ulkomailta tarvitsee tuskin odotella pitkään.
Lisätietoa Elicia-haapalautasista ja ne kehittäneestä yrityksestä löytyy Moneralin kotisivuilta.
Sähkö- ja hybridiautojen muotoilijat tuntuvat paria poikkeusta kuten Teslaa ja Fiskeriä lukuun ottamatta luottavan yhä futuristisen muotoilun vetovoimaan. Viimeisin todiste tästä sinänsä ekologisesta puusilmäisyydestä on japanilainen Sim-lei, jonka korin muotoilussa voi nähdä elementtejä Nissan Micrasta, Fiat Puntosta, Toyota Priuksesta ja kansainvälisestä avaruusasemasta. Keio-yliopistossa suunniteltu ajoneuvo pohjautuu kuitenkin Mitsubishi I:n alustaan.
Ällistyttävän kauhealla korilla on meriittinsäkin. Kyseessä on taatusti maailman rumin ajoneuvo, joka kiihtyy paikoiltaan 100 km/h nopeuteen 4,8 sekunnissa - hieman paremmin kuin esimerkiksi uusi Porsche 911 Carrera. Sim-lein suurin saavutus sähköautosarjassa on kuitenkin 333 kilometrin toimintasäde yhdellä akuston latauksella.
Kehitys on sähköautoissa viime aikoina ollut huimaa ja vaikka yli 300 kilometrin toimintasäde kuulostaakin suurelta, tulee muistaa, että vanhemmankin bensiinikäyttöisen perheauton toimintasäde tankillisella fossiilista polttoainetta on helposti 400-500 kilometriä. Tätä etumatkaa sähköautot ovat kuitenkin kuromassa umpeen varsin nopeasti.
Amerikkalaisyritys Platinum Dirt on luonut kierrätysnahasta takkimalliston, joka saa Kartanosta täydet kymmenen pistettä tyylikkyydestä. Kuka oikea autoharrastaja voisikaan kieltäytyä valkeasta takista, joka on tehty vanhasta Cadillacin istuinverhoilusta. Sopivasti prätkärotsia ja Michael Jackson -estetiikkaa yhdistelevässä takissa on yksityiskohtina amerikkalaisen edustusauton logosta tuttuja laakeriseppeleitä ja vetoketjun vetimessä roikkuva Cadillacin merkki.
Hauska yksityiskohta on myös takkiin neulottu VIN-valmistusnumero tiedoski siitä, mistä autoyksilöstä kierrätetty materiaali on peräisin. Herkempi harrastaja voi tosin parahtaa itkuun huomatessaan takkinsa olevan valmistettu jostain erikoisvarustellusta pienen tuotantosarjan nelipyöräisestä harvinaisuudesta, joka olisi huomattavasti vielä hienompi alkuperäisenä alla kuin neulottuna päällä.
Suomessa uusiutuvan energian ja etenkin tuulivoiman osalta on kiistelty paljon merituulipuistojen esteettisistä ja ympäristöllisistä haitoista. Suomessa on kuitenkin vaikka millä mitoin valmiita "puita" tuulivoiman talteenottoa varten. Moottoritiet ovat jo valmiiksi aukeita ja usein tuulisia tunneleita, jossa kaistojen väliin voitaisiin aivan hyvin rakentaa paitsi suurikokoisia tuulivoimalan keräysyksiköitä, myös pienempiä pystyturbiineja miljoonien katuvalojen sähkötarvetta tyydyttämään. Inhabitat esittelee Greener Gadgets -suunnittelukilpailuun osallistuneen TAK Studion näkemyksen aiheesta, josta löytyy runsaasti kuvia kilpailun kotisivuilta. Työn kantavana ajatuksena on kerätä autojen aiheuttama ilmavirta turbiinien avulla talteen katuvaloissa käytettäväksi.
Vielä kun eri ideat yhdistettäisiin. Insinööritaitoa omaamattomana voisi kuvitella esimerkiksi TAK Studion suunnitteleman turbiinin yhdessä katuvalojen yläpintaan asennettujen aurinkokennojen riittävän hyvinkin yhdessä energiatehokkaiden katuvalojen polttamiseen. Samanlaista eri uusiutuvien energiamuotojen yhteiskeräystä voisi käyttää monessakin kohteessa tuotantolaitoksista loma-asuntoihin. Kaukana on vielä se päivä kun sähköverkko toimii kaksisuuntaisesti, jolloin tällaisista itse itsensä sähköistävistä laitteista tai esimerkiksi tyhjillään olevan loma-asunnon aurinko- ja tuulivoimaloista ylijäänyt virta voitaisiin johtaa takaisin runkoverkkoon muualla käytettäväksi. Nykyisellä kehityksellä sinnekin vielä tullaan pääsemään.
Hajulukkojen siivousta käsittelevä kirjoitus on ollut yksi kartanon suosituimmista teksteistä, mutta uusi vesilukkoratkaisu saattaa tehdä putkiston tukosten poistamisesta huomattavasti helpompaa. Uncrate esittelee uutta PermaFlow Never-Clog-vesilukkoa, joka on tehty läpinäkyvästä muovista ja jossa on ulkopuolelta kierrettävä puhdistusläppä. Läppää pyörittelemällä voi saada ainakin osan tukoksista lähtemäään vesilukosta eteenpäin kohti viemäriä, mutta toki putkien pesu silloin tällöin on tällaisesta laitteesta huolimatta suositeltavaa. PermaFlow-vesilukon voi ostaa verkkokauppa Amazon.comista varsin edullisesti alle 15 eurolla. On huomioitavaa, että PermaFlow'n sisään ja ulostuloputkien kulma poikkeaa hieman Suomessa yleisesti käytetyistä L-mallisista vesilukoista, joten rautakaupasta voi joutua ostamaan pari ylimääräistä mutkakappaletta mikäli pesualtaan poistovesiputki menee alas lattian läpi.
Mikä parasta, tukkeutumaton PermaFlow-vesilukko tekee erilaisten putkenaukaisukemikaalien käytön käytännössä turhaksi, joten tuote on pitkällä tähtäimellä hyväksi paitsi asumismukavuudelle, myös ympäristölle.
Liikenteen bensasyöppöyttä on viimeisten 40 vuoden ajan koitettu pienentää, mutta liikennemäärien kasvu on tehokkaasti syönyt sen hyödyn, joka kehittyneen tekniikan myötä on polttoaineenkulutuksessa ja saasteettomuudessa saavutettu. Vasta viime vuosina on toden teolla jatkettu 1800-luvun lopulla alkanutta sähkökäyttöisten, tyystin öljypohjaiset polttoaineet ohittavien autojen kehitystyötä. Vaikka jonkin verran on nähty myös prototyyppejä vaihtoehtoisilla energiamuodoilla toimivista moottoripyöristä, on kehityksen pääpaino pysynyt nelipyöräisissä kulkineissa.
Royal Melbourne Institute of Technologyssa on opiskelijatyönä kehitetty nyt varsin mielenkiintoinen visio tulevaisuuden moottoripyörästä, joka ei käytä sen enempää bensiiniä kuin sähköäkään voimanlähteenään. Nopeusennätyksiä rikkomaan rakennettu Green Speed -kilpamoottoripyörä käyttää nimittäin autoihin auttamattomattomasti liian tehotonta paineilmaa liikkeellepanevana voimanaan. Pyörän runkoa kehittänyt Edwin Yi Yuan tunnustaa moottoripyöränkin kulkevan paineilmalla liian lyhyen matkan tankkausten välillä, jotta laite olisi kuluttajille soveltuva. Paineilmakäyttöisen Green Speedin odotetaan rikkovan aavikkotestissä helposti 160 kilometrin tuntinopeus. Voit tutustua tarkemmin Green Speediin Motorcycle USA:n artikkelissa.
Suomessakin on kuitenkin yksi kuluttajaryhmä, jolle paineilma saattaa olla hyvä ratkaisu "polttoaineeksi", nimittäin mopoilijat. Kevytrakenteisen mopon huippunopeus jää huomattavasti moottoripyörää alhaisemmaksi, jolloin samalla paineilmamäärällä voidaan kulkea pidempikin matka. Paineilmaa tankataan pyörään suuremmista paineilmasäiliöistä, jollaisia voisi olla etenkin kaupunkien keskustojen huoltoasemilla. Halpa energianlähde kannustaisi samalla autopainotteisten keskustojen mopoistumista aasialaiseen ja etelä-eurooppalaiseen tapaan.
Ongelmana on tietenkin jälleen se, ettei ilma pakkaannu itsestään sinne tankkiin, vaan paineen aikaansaamiseksi tarvitaan jotakin muuta energiaa. Tätä energiaa saadaan parhaillaan itse tankkauspisteellä osittain myös uusiutuvia luonnonvaroja hyödyntävillä paikallisilla tuuli-, vesi- ja aurinkovoimaloilla. Paineilmakäyttöisiä mopoja ei vielä ole kaupallisesti saatavilla, mutta mekaniikasta ymmärtävät voivat rakentaa sellaisen itsekin. Suomessa tällaiset itse valmistetut ekokulkineet ovat tietenkin täysin lainvastaisia, sillä meillä aivan jokainen liikkuja on lakipykälillä pakotettu käyttämään öljypohjaisia energianlähteitä autoissaan ja mopoissaan. Isossa-Britanniassa keksijä Jem Stansfield on kuitenkin luonut kaupasta saatavilla osilla itselleen paineilmakäyttöisen mopedin.
Pääsin menneellä viikolla käymään Hämeenlinnassa ja alkuperäisestä suunnitelmastani poiketen pääsin tekemään matkan valtion rautateitä pitkin. Matka oli toki mukava jäisiä asemalaitureita ja myöhästeleviä junia lukuun ottamatta, mutta kalliiksi tämä lysti koitui. Yhden aikuisen junaliput Tampereelta Hämeenlinnaan ja takaisin Intercity-junassa maksoivat hulppeat 32,80 euroa. Hintaan sisältyivät pakolliset lasten parkumiset ja pahanhajuisessa Hämeenlinnan rautatieaseman hallissa istuskelu ja juna, joka puksuttaa edelleen eteenpäin ilman langatonta verkkoyhteyttä. Linja-automatkat Tampereen rautatieasemalle maksoivat TKL:n nykytaksan mukaan viisi euroa.
Vertailun vuoksi olisin hoitanut kyseisen matkan ovelta ovelle omalla talvisäässä yli 10 litraa sadalle kilometrille kuluttavalla mukavalla ja lämpimällä autollani noin 22 euron polttoainekuluilla. Autossa tietysti on laskettava mukaan muutkin ylläpitokulut, kuten vakuutukset, katsastusmaksut renkaiden kuluminen, moottorin kuluminen, lasinpesunesteet ja farkkuja vasten kuluvan nahkaistuimen huoltokulut. Kuitenkin tällä noin 170 kilometrin matkalla olisi jäänyt auton juokseviin kuluihin polttoainelaskun jälkeenkin käytettäväksi noin 15 euroa.
Toisena esimerkkinä voidaan ottaa kertalippujen hinnat Tampereen sisäisessä linja-autoliikenteessä. Linja-autovuoroja toki menee hienosti jokaiseen ilmansuuntaan, jopa tänne perimmäiselle syrjäseudulle saapuu auto noin puolen tunnin välein. Ammattialkoholistien, sekopäiden, päiväkotiryhmien ja kovaäänisten peruskoululaisten joukossa matkustamisharrastuksella on siis kertahintaa 2,5 euroa. Täältä kaupungin reunalta matkaa keskustaan on noin 12 kilometriä, joka on melkoisesti. Työpäivässä 24 kilometrin matkaan kuluu rahaa viisi euroa ilman kuukausikorttialennuksia. Jälleen talvikulutuksenkin laskemalla omalla autolla samalle matkalle kertyy polttoainekuluja vain noin 3,10 euroa. Julkisilla kulkuvälineillä liikkuminen vaatii siis todellista harrastuneisuutta, jotta se olisi missään määrin edullisempaa saati mukavampaa kuin omalla autolla liikkuminen. Eikä autoilukaan sentään mitään halpaa lystiä ole.
Ruotsalaisprofessori Hans Rosling on näyttänyt viime vuosina mallia siitä, miten maailman kehitys voidaan esittää yleisölle siten, että maallikkokin ymmärtää mistä on kyse. Miehen vuonna 2006 TED-konferenssissa pitämä puhe on innostuneisuudessaan suorastaan legendaarinen. Rosling esitteli samalla kehittämänsä Trendalyzer-ohjelman, jolla monimutkaistakin statistiikkaa voidaan esittää selkeästi. Miehen alla olevalla videolla esittelemiä tilastoja pääsee vertailemaan itse ilmaiseksi Gapminder-järjestön sivustolla, josta löytyy selaimessa toimiva versio Trendalyzerista.
Ja tärkeintähän ovat tietenkin itse tilastot. Jo pelkästään oman kotimaan eri tilastotiedoista löytyy monta yllättävää seikkaa, joista riittäisi pohdittavaa monen blogipostauksen verran. Gapminderin tarjoama tilastopalvelu toiminee oivana työkaluna etenkin opiskelijioiden tietolähteeksi.
Gapminderin tilastotietojen lukeminen vaatii tietenkin jonkin verran kontekstin ymmärtämistä. On täysin turhaa pelästyä sitä tosiseikkaa, että Suomi on henkilökohtaisen sähkönkulutuksen osalta aivan maailman kärkimaita, sillä kun katsotaan, että kärjessä ovat myös maat kuten Islanti, Norja, Ruotsi ja Kanada, nähdään syyn olevan suureksi osaksi kiinni maantieteellisen sijainnin aiheuttamasta kylmästä ilmastosta ja sähkölämmityksen tarpeesta. Toisaalta sähkönkuluttajien kärjessä ovat myös lämpimistä maista varakkaimmat, kuten Qatar ja Kuwait, joissa taas tarvitaan jatkuvasti sähkökäyttöistä ilmastointia rakennusten viilentämiseksi. Tietenkään kaikki ei ole näin yksioikoista, mutta juuri tällaisten syyn ja seurauksen pohtimisen herättämiseen Gapminder on parhaimmillaan.
Ystävänpäivälahjan keksiminen ei ole aina erityisen helppoa. Kaikille lahjaongelman parissa painiville miehille tarjoan vinkkinä mm. Sokokselta löytyviä Wanha Markki -tuotteita, jotka sopinevat lahjaksi ainakin eläimistä erityisesti pitäville ystävättärille. Valikoimasta löytyy mm. eri tuoksuisia saunasaippuoita, -öljyjä ja -tuoksuja sekä taiteilijakodin omaa keramiikkaa. Myydyistä tuotteista saatuja varoja luvataan käyttää valmistajan Ylistarossa ylläpitämän eläinten vanhainkodin pyörittämiseen.
Vapaaehtoisvoimin pyöritettävä eläinvanhusten koti on Wanhan Markin sivujen mukaan tarjonnut kodin jo sadoille lopetusuhan alla olleille eläimille. Kampanja on suorastaan nerokas, jopa parempi kuin kaivon tai koulukirjojen ostaminen Afrikkaan, sillä pelkän lupauksen sisältävän paperin ohella eläinten hyvinvointia ostava saa mukaan myös saajan hyvinvointia kohentavan tuotteen, joka tuo käyttäjälleen varmasti hyvän mielen jokaisella käyttökerralla. Wanhan Markin erilaisten saunatuotteiden hinnat liikkuvat noin 20 eurossa, joka on varsin kohtuullinen lahjoitus hyvään tarkoitukseen.
Kulutusjuhlassa autourheilun ja -harrastuksen ekologisuudesta käsittelevän keskustelun seurauksena päädyin peilaamaan omaa suhdettani tähän maailmaa tuhoavaan harrastukseen. Vaikka koen olevani paljonkin ympäristöä ajatteleva ihminen, minulle harrastus- tai kilpa-auton hiilidioksidipäästöt eivät sinällään ole merkitseviä. Mistä tällainen välinpitämättömyys johtuu ja mikä harrastuksessa voi niin kiehtoa, ettei siitä voi päästää irti edes öljykriisin uhatessa?
On ehkä syytä valottaa ensin historiaa sille, mikä minut on saanut autoihin ihastumaan. Isoisäni oli taksimies, isäni niin ikään ammattiautoilija. Molemmat ja toki muukin suku on ollut aina kiinnostuneita autourheilusta ja jo pienestä pitäen olen tottunut kahvipöydän autokeskusteluihin. Autot ovat tätä kautta nousseet minulle lähes perintönä taideteosten ja tunnepitoisen harrastuksen rooliin. Käytän sanaa taideteos, koska koen lukevani autoa kuin hyvää kirjaa, elokuvaa tai taulua. Auto ei minulle ole missään määrin pelkkä väline paikasta toiseen pääsemiseksi.
Esteettisenä ihmisenä minua ensimmäisenä kiinnostaa tietenkin auton ulkonäkö. Kuten Kulutusjuhlassakin hieman karkein sanankääntein paljastin, en pidä siitä, miten autoista on tullut ulkoasullisesti mitäänsanomattomia tai feminiinisiä viimeisten vuosikymmenten aikana. Vain erikoisimmat ja usein ne eniten päästöjä aiheuttavat merkit ja mallit ovat pysyneet miehekkäinä, ja kiinnostavina, sanalla sanoen särmikkäinä.
Mikä tekee kaltaiselleni autoharrastajalle autosta särmikkään? Ei pelkkä ulkoasu, vaan myös tekniikka. Ulkoasun tulee olla ryhdikäs, selkeä, maskuliininen ja luonteikas. Ulkonäön lisäksi auton tekniikka on ratkaiseva kokonaisuutta tarkastellessa. Kun kaasupolkimen painaa alas, pitää tietää mitä autossa mekaanisesti sillä hetkellä tapahtuu. Ymmärrys on palkitsevaa. Kaikki ne äänet, joita autosta kuuluvat, visualisoituvat yksittäisten osien toiminnaksi.
Ääni on myös terapeuttinen osa autoilua. Muistan kun nuorempana koin weltschmerziä, eikä mikään tuntunut sujuvan toivotulla tavalla. Tässä tilanteessa autosta muodostui tärkeä pakokeino, sillä siihen pystyi luomaan muusta maailmasta poiketen pysyvän kontrollisuhteen. Kun kaasua painaa, moottori ulvoo tuskaansa ja tottelee. Tämä sai usein hetkessä mielen rauhoittumaan, enkä kokenut milloinkaan tarvetta aiheuttaa vastaavaa tuntemusta missään elollisessa olennossa. Pitkät ja rauhalliset ajelut toimivat mieltä puhdistavana matkana omaan itseen ja sen suhteeseen muuhun maailmaan. Kun maisemat vaihtuvat, oman elämän ongelmat kutistuvat.
Autourheiluun liittyy arvostus insinööritaitoon, jolla autoja voidaan rakentaa sekä kuljettajan kykyyn hallita tätä tehokasta ja parhaimmillaan tappavaa laitetta. Vanhanaikaisen autourheilun rinnalla mikään muu urheilu ei tunnu yhtä jännittävältä, yhtä uhkarohkealta, eivätkä niiden sankarit juhlimisen arvoisilta. Autourheilussa kuljettaja kilpailee paitsi muita ajajia, myös ympäristöä ja omaa työkaluaan, autoa vastaan. Parhaimmillaan lopputuloksena syntyy kuljettajan ja auton symbioosi, joka on olotilana uskomaton ja vaikeasti selitettävissä. Autosta tulee osa kuljettajaansa ja ajaminen tuntuu juoksemiselta, pitäen samalla hengenvaarallisen jännityselementtinsä läsnä. Pahimmillaan auto ja ympäristö voittavat kuljettajan taidon ja tahdon, jolloin tuloksena saattaa olla jopa tappava onnettomuus. Tämä on kuitenkin riski, jonka monet autourheilun pioneerit ovat ottaneet ja josta syystä heidät muistetaan lajinsa sankareina.
Autolla ajaminen ja auton kokeminen saavuttaa harrastajalla suunnattomat mittasuhteet, jotka painavat alleen kaikki autoilusta aiheutuvat epäekologiset seikat. Harva harrastaja kuitenkaan tahallaan saastuttaa luontoa ajamisellaan, mutta tällä hetkellä tälle ihmisryhmälle ei anneta käytännössä vaihtoehtoja. Uudet autot ovat pyöreitä, massamarkkinoihin vetoavia ja sukupuolettomia. Niiden tekniikka on niin monimutkaista, ettei sen toimintaa voi enää hahmottaa. Erilaiset tietokoneavusteiset ajonvakautusjärjestelmät, vaikka hyödyllisiä ovatkin, vievät ajamisesta ajamisen nautinnon. Autot ovat nykyajan kuohilaita, jotka on riisuttu alasti ja joita pilkataan lähes raamatullisessa mittakaavassa maailmaa tuhoavina laitteina. Harrastaja tahtoo autonsa olevan vahvaluonteinen, äkkipikainen ja puolustuskykyinen näitä herjaajia kohtaan. Niin vahva voi olla se tunneside, joka autoharrastukseen muodostuu. Nyt kaivataan autovalmistajilta selkeitä tekoja juuri miehille suunnattujen, tulevaisuuden harrasteautojen muodossa. Näissä autoissa voi voimanlähteenä olla sähkö, vety, maakaasu tai aurinko, kunhan niiden suunnitteluosastolla soi rock'n'roll.
Joskus vanha kirjallisuus avaa silmät lähihistorian nopealle kehitykselle. Teemat ovat kuitenkin pysyneet varsin samanlaisina jo yli sata vuotta. Ihmisiä mietityttää paitsi yhteisöllisyyden heikentyminen, lähimmäisenrakkauden väheneminen, myös luonnon ymmärtäminen ja sen katoaminen.
Taide elää nyt vain siksi, ettei se ole tehnyt mitään sellaista, joka vaatisi sen hengiltä ottamista. Se saa elää, kunnes se kuolee itsestään: mutta sitä tarvetta, joka synnytti sen maailmaan ja hoivasi sen elämää, ei kohta enää ole olemassa ja siksi sen hautaan onkin vain muutama askel. Meidän aikamme ei ole taiteelle sovelias. Se on luonnontieteen aikaa, ja tämä opettaa meitä katselemaan luontoa aivan toisin silmin kuin taiteilija ja lapsi. Meidän aikamme ihmisestä luonto on syitten ja seurausten kudos, ja mitä laajimmalle tämä käsitys leviää ja mitä syvemmälle se tunkeutuu tietoisuuteemme, sitä vähemmän päästämme mieleemme sitä sielunsävyä, jonka vallitessa luonnosta saattaa löytää jotakin myötätuntoista ja viehättävää. Jälkeläisemme löytävät siis tietysti yhä vähemmän myötätuntoista tai viehättävää taiteen yrityksissä luontoa jäljitellä.
Näin kirjoittaa Viktor Rydberg vuonna 1920 julkaistussa teoksessaan, Kaunis ja sen lait. Kuulostaa tutulta, eikö? Rydbergin kirjoituksen jälkeen realistinen luonnonkuvaus säilyi vielä kymmeniä vuosia kotimaisessa maalaustaiteessa tärkeänä aiheena, mutta jos nyt katsotaan taiteen ja luonnon suhdetta, se tuntuu katkenneen. 2000-luvun taide käsittelee urbaaneja ongelmia urbaanien yhteisöjen ehdoilla. Taiteen yleisilme on muuttunut toiveikkaasta ja ihanteellisesta, kritisoivaksi ja synkäksi. Onhan taide toki ennenkin toiminut maailman epäkohtien ilmentäjänä, mutta tänä aikana julkisuuteen nousee ainoastaan kriittinen ja vahvasti mielipiteitä herättävä taide. Tämä koskee maalaustaiteen lisäksi myös performanssitaidetta, klassista musiikkia ja muita ennen sivistyksen tärkeinä pilareina pidettyjä taiteen lajeja.
Taiteen ala käy yhä suppeammaksi, kauneudenaistin viljelemistilaisuudet käyvät yhä harvinaisemmiksi sellaisena aikana, jota luonnontiede ja teollisuus hallitsevat. Tunnettu englantilainen filosofi Herbert Spencer vertaa luonnontiedettä ujoon Tuhkimoon, jonka kauan täytyi istua uuninnurkassa, sillaikaa kun hänen ylpeät sisarensa, taide, metafysiikka ja teologia levittelivät korujaan kaikkien nähtäviksi. Mutta nyt on tullut Tuhkimon vuoro, hänet on tunnustettu arvokkaimmaksi ja kohta hän pitelee kaikkivaltiaan kuningattaren valtikkaa. Myöskin Renan (viitaten ranskalaisfilosofi Ernest Renaniin) ennustaa taiteen kuolemaa. Hän sanoo, että tulee aika, jolloin suurta taiteilijaa pidetään melkein hyödyttömänä, menneen aikakauden kummittelijana. Luonnontutkijan merkitys sen sijaan yhä paisuu.
Renanin pelkäämä aikakausi on meidän kohdallamme nykyisyyttä. Ne taiteilijat, jotka vielä saavat äänensä viihteen seasta kuuluviin, koetaan usein öykkäreiksi ja julkisuudenkipeiksi individualisteiksi, jotka hakevat huomiota teoksillaan. Tällaisia taiteilijoita Suomessa edustavat eittämättä mm. Teemu Mäki ja viimeisimpänä Ulla Karttunen. Kritisoiva taide huomataan, mutta sitä ei osata enää käsitellä syvällisesti. Ihanteellinen taide on valjastettu työkaluksi kauniisiin mainoksiin, elokuviin ja videopeleihin. Sen tilan, mikä realistiselle luontokuvalle on vielä jäänyt, on täyttänyt valokuva, joka on usein puhdasta naturalismia. Onko taiteelle ja etenkään luonnon ihannoinnille sijaa nykymaailmassa? Ekologia on lähtöisin luonnontieteestä, numeroista ja mittausarvoista, joten ihanteellisuutta voi olla myös luontoa arvostavien keskuudesta vaikea enää löytää.
Olen jo pitkään ihmetellyt, miksei vaihtoehtoisia energialähteitä käyttäville autoille ole organisoitu minkäänlaista kilpailutoimintaa, vaikka juuri kilpailu paitsi kehittäisi teknologiaa eteenpäin, nostaisi myös näiden ekoautojen arvostusta kansan syvien rivien keskuudessa. Alankomaissa on nyt perustettu lähes vallankumouksellinen uusi Formula-autojen kilpasarja, Formula Zero. Formula 0 -luokassa ajetaan autoilla, jotka eivät rasita ympäristöä. Toistaiseksi kilpurit ovat vain mikroautoja, mutta tavoitteena on muuttaa luokka pikku hiljaa suuremmaksi ja haastaa Formula 1 -luokka jo vuonna 2015 vastaavan kokoisilla autoilla.
Formula nollat liikkuvat polttokennojen voimalla. Liikuttamiseen käytetty sähköenergia saadaan vetyä ja happea yhdistämällä, jolloin päästöinä syntyy pelkkää vesihöyryä. Varikolla tankkaus hoidetaan vetysäiliötä vaihtamalla. Elokuun lopulla ajettuun, maailman ensimmäiseen Formula Zero -kilpailuun otti osaa peräti kuusi tallia viritettyine polttokennoautoineen. Mukana oli tiimejä Alankomaista, Belgiasta, Espanjasta, Isosta-Britanniasta ja Yhdysvalloista. Suomesta ei valitettavasti tiimiä mukana ollut. Tässä olisi nyt oiva tilaisuus lähteä nostamaan suomalaisia maailmankartalle edistyksellisenä, ympäristöasioista välittävänä ja edelleen maailman nopeimpana kansana.
Aurinkokennoilla varustetut pienlaitteet ovat jossakin määrin vihoin yleistymässä. Kennojen teho on kasvanut ja valmistuskustannukset kutistuneet jatkuvasti ja nyt markkinoille tulee halpatuotantomaissa rakennettua pienelektroniikkaa, jossa näitä uusia ja halpoja kennoja käytetään. Olen työni puolesta päässyt testaamaan erään suomalaisen maahantuojan Itä-Aasiassa valmistettuja tuotteita. Nyt syksyn kynnyksellä pääsin koittamaan myös aurinkokennolla varustettua MP3-soitinta ja aurinkokennoyleislaturia.
Ilokseni huomasin, että aika on todellakin kypsä näille laitteille. Mikäli pitkälti alle 50 euron arvoinen MP3-soitin soittaa 45 minuutin aurinkolatauksella musiikkia lähes neljä tuntia, ollaan tässä jo todellisen murroksen äärellä. Yleislaturina mm. Verkkokauppa.comin myymä Reino toimii myös varsin hyvin. Kahden kennon avulla voi ladata vaikka kännykkäänsä auringon voimalla. Kännykkälaturihan on ihmisillä usein se aparaatti, joka jää seinään kiinni piilosähköä kuluttamaan, joten ainakin aurinkoisemmilla keleillä tältä haitalta voidaan nyt välttyä.
Nyt odotan innolla, milloin suuremmat laitevalmistajat, kuten mediasoittimia valmistavat Creative ja Apple ottavat aurinkokennot omiin laitteisiinsa. Myös kännykkävalmistajat voisivat integroida kennot suoraan puhelinten takakansiin. Selvästikin pienissä kennoissa riittää jo tehoa ja tämä on juuri sellaista kehitystä mitä sähkölaitteissa nyt tarvitaan ja mille kuluttajien keskuudessa on kysyntää. Aurinkokennon käyttöhän on äärimmäisen ykinkertaista. Kennot kohti aurinkoa ja piuha kennojen ja ladattavan laitteen välille. Yllätyksekseni etenkin MP3-soittimen todella pieni, muutaman neliösenttimetrin kokoinen kenno oli varsin herkkä latautumaan, vaikka suoraa auringonpaisteta ei ollutkaan tarjolla. Tämä rikkoo sitä käsitystä, ettei Suomessa aurinkokennoilla tee mitään. Kyllä tekee.
Mitä vähemmän auto saastuttaa, sitä kammottavamman näköinen se on. Tämä pitää erittäin hyvin paikkansa kun tutustutaan tämän hetkisiin hybridiautosuosikkeihin, Toyota Priukseen ja Honda Insightiin. Autojen muotoilu on täysin luokatonta ja suorastaan vastenmielinen kohderyhmälle, joka eniten polttoainetta kuluttavilla autoilla ajaa. Onneksi sentään Honda on alkanut asentaa hybridilaitteistoa myös tavallisiin Civic-malleihin ja muut valmistajat tarjoavat samoin uutta teknologiaa vanhoissa kuorissa, ilman kammottavaa ekoego-muotoilua.
Nyt italialainen muotoilijalegenda Pininfarina on lähdössä mukaan pelkästään sähkön varassa toimivien nollapäästöisten autojen valmistukseen. Ensireaktioni oli innostunut, sillä kyseisen firman piirustuspöydältä ovat kotoisin miehekkäitä legendoja Ferrari Daytonasta ja Testarossasta aina Jaguar XJ220:een sekä Alfa Romeo Spider Duettoon. Odotukset olivat siis korkealla, mutta pettymys karvas. Lopputuloksena on nelipaikkainen lähinnä Peugeot 107:ää ja Smartia yhdistelevä saippuakuplan näköinen pallukka, josta muotoilun intohimo on kaukana. Ranskalaisen Bollorén valmistamaa edistyksellistä akkuteknologiaa käyttävään Pininfarinan sähköautoon voi tutustua Green Car Sitellä.
Ainoa muotoilultaan meihin bensahulluihin miehiin vetoava sähköauto on siis edelleen yhdysvaltalaisvalmisteinen Tesla Roadster.
Yksinkertaisuudessaan ideana on ottaa wc-pöntön vesisäiliön kansi pois ja vaihtaa se pöytätasoon, jossa on pesuallas. Vesi altaalle tulee suoraan vesisäiliön täyttöputkesta, eli vesi juoksee altaaseen aina kun vessan vetää. Altaaseen tuleva vesi on täysin puhdasta, samasta vesijohdosta se tulee kuin vaikkapa keittiön kraanavesi.
Idea on yksinkertainen ja toteutukseen löytyy hyvät ohjeet. Ohjeistusta pitää kuitenkin hieman soveltaa, sillä ne on suunniteltu amerikkalaisille sivukahvasta vedettäville pöntöille. Käytännössä soveltaminen tarkoittaa pöytätasoon reiän tekemistä, josta vetokahva viedään läpi.
Ja kuten ehkä muistatte, tällainen järjestelmä saattaa säästää jopa 26% vedenkulutuksessa. Tyylikkäästi toteutettuna järjestelmä voi myös olla kaunis käytännöllisyyden ja ekologisuuden ohella. Alla vielä video vedenkierrätyksestä käytännössä.
Viime lauantain Aamulehdessä oli artikkeli pullotetuista vesistä. Aamulehden teettämän testin mukaan pullotetuissa lähdevesissä on huomattavasti enemmän bakteereja kuin Tamperelaisessa vesijohtovedessä. Artikkelissa kerrotaan myös pulloveden menekin kasvaneen, vaikka veden hinta onkin tällätavoin myytynä jopa tuhatkertainen vesijohtoveteen verrattuna. Lehdessä myös ihmetellään miksi ihmiset ovat valmiita ostamaan vettä tähän hintaan, kun kotona samaa ainetta saa hanasta lähes ilmaiseksi.
Itse löydän vastauksen jo kysymyksestä, sillä se hanavesi on nimenomaan kotona kun taas juomapullo on yleensä ratkaisu jossakin muualla syttyvän janon sammuttamiseen. Ja tällöin vesi on varsin hyvä vaihtoehto hiilihapollisille limuille.
Vielä vuosi sitten kun päiväni kuluivat luennoilla istumiseen, ostin usein pullollisen vettä iltapäiväksi. Syitä oli kolme, joista ensimmäinen on veden hinta. Vesipullo maksaa parhaimmillaan 50 senttiä tai jopa euron vähemmän kuin vastaavankokoinen limupullo. Tällainen säästö on opiskelijabudjetissa jo melkoinen. Toiseksi vedessä ei ole sokeria, hiilihappoa, eikä elintarvikevärejä, jotka tuhoaisivat hampaita tai vähintäänkin muuttaisi niitä kellertäviksi. Kolmantena syynä on veden luonnollinen ominaisuus virkistää aivotoimintaa. Itse en luota energiajuomien lyhytkestoiseen virkistävään vaikutukseen vaan juon tällaisten sijaan paljon vettä, jolloin aivot pysyvät nesteytettyinä ja ajatus kulkee iltapäivän puuduttavimmillakin luennoilla.
Aamulehden artikkelissa kritisoidaan pullovesien bakteeripitoisuuksia ja samalla kehutaan kuinka hanaveden bakteeripitoisuus on täysi nolla. Tosin hanaveteen lisätään klooria, jotta tämä tulos saavutetaan. Itse en suoraan sanottuna tiedä kumpi on parempi. Bakteerithan toisaalta luovat elimistöön myös immuniteettiä monia sairauksia vastaan, mutta seassa saattaa tietysti olla joku vahvempikin bakteeri, joka sitten laukaisee jonkin sairauden. Itse olen valmis tämän riskin ottamaan, sillä selvisin lapsuudestanikin hengissä juotuani kaiket kesät kesämökillä itse kerättyä lähdevettä.
Mielestäni myös pullovesituotannon saastuttavuus on hieman outo kritisointikohde. Onhan toki totta, että jossakin päin maailmaa pullovettä todellakin juodaan mieluummin kuin hanavettä myös kotona. Tällöin vettä ostetaan tavallaan turhaan. Itselleni pulloveden ostaminen on kuitenkin aina ollut valintakysymys sille, ostanko pullollisen limua vai pullollisen vettä. Yhden muovipullon jätemäärä kuluu jokatapauksessa. Lisävinkkinä vesipulloa on hyvä käyttää myös hanaveden kuljetukseen, jolloin säästää rahaa, eikä pullon sisältö ole visuaalisesti ristiriidassa etiketin kanssa.
Mutta miten te lukijat suhtaudutte pullotettuun veteen? Onko kyseessä tyystin turha tuote, joka pakataan jätemäärää lisääviin pulloihin ja jota saisi kotona murto-osalla kaupan hinnasta vai onko pullotettu vesi hyvä vaihtoehto limuille ja mehuille?
Muutama vuosi sitten suureen ääneen medioissa rummutettiin harmaaveden hyötykäyttöä kotitaulouksissa, mutta syystä tai toisesta kohu loppui yhtä nopeasti kun alkoikin, eikä hienoon ideaan ole viimeaikoina törmännyt enää missään. Apartment Therapy: Chicago toi harmaavesikierrätyksen takaisin pinnalle esitellessään Aqus -nimistä kierrätysratkaisua.
Käytännössä harmaavesikierrätys tarkoittaa Aquksenkin tapauksessa kylpyhuoneen käsienpesualtaan käytetyn veden talteenottamista erilliseen säiliöön, josta sitä jatkokäytetään wc-pöntön vetämisen yhteydessä huuhteluvetenä. Ajatus on kerrassaan nerokas, sillä wc-pöntön huuhteluvedellä ei ole mitään tarvetta olla täysin puhdasta hanavettä. Lisäksi wc-pönttöä ja käsienpesuallasta käytetään usein samassa yhteydessä, jolloin pöntön vetämisen jälkeen tapahtuvan käsienpesun yhteydessä harmaavesisäiliö täyttyy uudestaan seuraavaa huuhtelukertaa varten.
Tällaisen järjestelmän soisi yleistyvän ja tulla jopa standardiksi uusien talojen rakentamisessa. Järjestelmä vähentää vedenkulutusta huomattavasti, jopa 26% kokonaiskulutuksesta. Tämä säästää kahden hengen taloudessa vuoden aikana noin 100 euroa vesilaskussa. Lisäksi tietysti on ajateltava oheisvaikutuksia kuten pienentynyt energiantarve kunnallistekniikan osalta, sekä jätevedenpuhdistamoiden osalta. Vuorokauden aikana vettä säästyy jopa 60-80 litraa kahden hengen taloudessa tämän kierrätysjärjestelmän avulla.
