Talo kuilun partaalla

Omakotitalo keskellä kaupunkia, kauaskantavalla maisemalla ja vielä upean pihamaan kera? Tällainen yhdistelmä lähiö- ja keskusta-asumista on ajatuksena loistava kompromissi. Etelä-korealaisen Do Ho Suhin taideteos Fallen Star tarjoaa tämän mahdottomalta tuntuvan yhtälön taiteen keinoin toteutettuna. Kalifornian yliopiston kampusrakennuksen katon reunalla oleva omakotitalo keinuu hieman vinossa suureksi osaksi täysin tyhjän päällä. Painovoimaa uhmaava talo on lisäksi hieman vinossa, tuoden installaatioon vielä lisää dynamiikkaa.

Katso huikeat kuvat Fallen Starista yliopiston Stuart-kokoelman sivuilta.

Lähde: Apartment Therapy

Artesaanihistoriaa Loimaalta

Loimaan ammatti- ja aikuisopiston käsi- ja taideteollisuusalan historiikkinäytöksessä 7.-13.5. esiteltiin keramiikkaa, huonekaluja, vaatteita ja tekstiilejä linjan 100-vuotisen historian ajalta. Entisen nahkatehtaan tiloissa järjestetyssä näyttelyssä oli esillä upeaa kotimaista käsityötä ja tarttuihan näyttelystä myös omalle seinälle mukaan mielenkiintoinen, 40-luvun henkeen kuvioitu pöllöaiheinen ja hopeasävyinen tekstiilitaulu.

Huonekaluista rohkeimmin oli modernisoitu tämä empirelepotuoli. Pirteä värinkäyttö sai vanhan huonekalun näyttämään tuoreelta ja suorastaan karamellimaisen raikkaalta. Puuosien väritys jatkui myös verhoilussa, tehden leikkisästä kokonaisuudesta tasapainoisen.

Opiskelijat olivat tehneet näyttelyyn myös reilusti eri vuosikymmenten tyylejä mukailevia sisustustyynyjä. Muhkeista tyynyistä löytyi pari, jotka teki kovasti mieli ottaa mukaan olohuoneen tai pation sohvia piristämään. Kuvassa oleva 60-luvun henkeen kuositettu tyyny maksoi 85 euroa, mikä ei ole alkuunkaan paha hinta kotimaisesta käsityöstä. Eikä etenkään mukavan muhkeasta tyynystä.

Kirjallinen vauhtirautoja Dwayne Vancelta

Autojen muotoilusta innostuneille on tulossa markkinoille vaikuttava kirjan ja DVD-levyn yhdistelmä; The Hot Rod Art Book: Masters of Chicken Scratch Vol. 2. Automallinnusten erikoismies Dwayne Vance on koonnut yksiin kansiin 15 taiteilijan näkemyksiä hot rodeista, customeista, muskeliautoista ja uudemmistakin persoonallisista kulkuneuvoista. 150-sivuisessa kirjassa on lukuisia todella tyylikkäitä piirroksia ihailtavaksi.

Kirjan mukana toimitetaan DVD-levy, jolla on yli kaksituntinen opastus autopiirrosten, mallinnusten ja maalauksen maailmaan, joten kirja sopii loistavasti paitsi kahvipöytälukemiseksi, myös piirtämistä harrastavien tai työkseen piirtävien oppaaksi.

 Dwayne Vance (Masters of Chicken Scratch)

Lisätietoa löydät kirjan kotisivuilta.

Kirjalöytöjä: Taidehistoria, 1923

Jatkoa kevyelle kirjalöytöjäni esittelevälle postausten sarjalle.

Taidehistoria, 1923, Axel L. Romdahl (suom. Ilmari Ahma)

"Esitettäväksi on ennen kaikkea otettu se, mikä on merkinnyt jotakin olennaista omalle ajalleen ja mikä samalla on arvokasta kaikille ajoille. Esityksen ala on rajoitettu Euroopan historiallisen ajan taiteeseen, osittain jotta kirja ei paisuisi ylen laajaksi, osittain jotta tekijä voisi paremmin hallita aineitaan ja perustaa kuvauksensa siihen, mitä hän itse on nähnyt ja tuntee."

Ruotsalaisen Romdahlin alkujaan vuonna 1918 kirjoittama opas on varsin hyvä yleisteos eurooppalaiseen taidehistoriaan. Liikkeelle lähdetään kreikkalaisesta temppelistä, sivuilla tutustutaan tarkoin gotiikkaan, italialaiseen maalaustaiteeseen, renesanssiin ja Rubensiin. Kirjan otos päättyy Paul Cézannen öljymaalauksen analysointiin. Etenkin laadukkaat kuvat, joita on 180 mustavalkoista ja kaksi värillistä, tekevät kirjasta aikaa kestävän. Onpa sisäsivulle kirjaa myöhemmin oppiteoksenaan käyttänyt kirjannut ylös teoksen saamisajankohtansa, 16.2.1957, jolloin yhä hyväkuntoinen opus on ollut jo 34 vuoden kunnioitettavassa iässä.

Yllä olevassa öljyvärimaalauksessa on Claude Monet'n näkemys yhdysvaltalaisesta taidemaalarista John Singer Sargentista työskentelemässä luonnossa noin vuonna 1885. Mielenkiintoista kuvassa on se, että Sargent oli tunnettu nimenomaan muotokuvamaalarina, mutta Monet'n teoksessa hän on selvästi maalaamassa maisemaa. Loppuun vielä pähkinä pohdittavaksi; jos impressionisti maalaa ekspressionistin työnsä ääressä, miltä työn alla oleva taulu näyttää teonhetkeä kuvaavassa maalauksessa?

Art Deco grafiikassa

Kaikille 1920- ja 1930-luvuilla vaikuttaneesta art deco -tyylisuunnasta kiinnostuneet löytävät varmasti iloa aikakauden grafiikkaa ja lehtileikkeitä esittelevästä Art Deco -blogista. Ohessa muutama tyylikäs otos blogin viimeaikaisesta tarjonnasta.

Francoise Nielly & Minjae Lee

Olen Syksyn aikana löytänyt suosikkilistalleni kaksi uutta kuvataiteilijaa, joita yhdistää ennen muuta väkevä värien käyttö. Ranskalaisen Françoise Niellyn neonväreissä hohtavat muotokuvat ovat aiheeltaan yksinkertaisia ja kuvien henkilöiden yksityiskohdat rajoittuvat lähinnä pistävän sielukkaisiin silmiin, jotka katseellaan luovat kuvan yleistunnelman. Ekspressionisti Franz Marcin geometrisen värinkäytön mieleen tuova tyyli on yhtä aikaa muodollisesti lennokkaampi ja pinnaltaan voimakkaampi. Niellyn teoksissa on myös impressionistien suosimaa vastavärien vierekkäiskäytön tuomaa lisätehoa käytetty oivasti valoa terävöittämään.

Toinen löydöksistäni on vasta 19-vuotias etelä-korealainen Minjae Lee, jonka teosten pääaiheina ovat Niellyn tapaan vähäilmeiset ihmiskasvot. Leen kasvoissa ilmeskaala on kuitenkin laajempi ja korostetumpi. Nuoren taitelijan teoksissa on voimaksta graafisuutta ja yksityiskohtaisia geometrisia kuviota täynnä olevat työt ottavat koko kankaan haltuunsa. Lee on tietojen mukaan täysin itseoppinut taiteilija, josta ropisee lisäpisteitä. Toivottavasti tästä lahjakkuudesta saadaan nauttia vielä pitkään.

Tutustu myös Françoise Niellyn ja Minjae Leen kotisivuihin.

Taiteen äärellä

Joskus vanha kirjallisuus avaa silmät lähihistorian nopealle kehitykselle. Teemat ovat kuitenkin pysyneet varsin samanlaisina jo yli sata vuotta. Ihmisiä mietityttää paitsi yhteisöllisyyden heikentyminen, lähimmäisenrakkauden väheneminen, myös luonnon ymmärtäminen ja sen katoaminen.

Taide elää nyt vain siksi, ettei se ole tehnyt mitään sellaista, joka vaatisi sen hengiltä ottamista. Se saa elää, kunnes se kuolee itsestään: mutta sitä tarvetta, joka synnytti sen maailmaan ja hoivasi sen elämää, ei kohta enää ole olemassa ja siksi sen hautaan onkin vain muutama askel. Meidän aikamme ei ole taiteelle sovelias. Se on luonnontieteen aikaa, ja tämä opettaa meitä katselemaan luontoa aivan toisin silmin kuin taiteilija ja lapsi.
Meidän aikamme ihmisestä luonto on syitten ja seurausten kudos, ja mitä laajimmalle tämä käsitys leviää ja mitä syvemmälle se tunkeutuu tietoisuuteemme, sitä vähemmän päästämme mieleemme sitä sielunsävyä, jonka vallitessa luonnosta saattaa löytää jotakin myötätuntoista ja viehättävää. Jälkeläisemme löytävät siis tietysti yhä vähemmän myötätuntoista tai viehättävää taiteen yrityksissä luontoa jäljitellä.

Näin kirjoittaa Viktor Rydberg vuonna 1920 julkaistussa teoksessaan, Kaunis ja sen lait. Kuulostaa tutulta, eikö? Rydbergin kirjoituksen jälkeen realistinen luonnonkuvaus säilyi vielä kymmeniä vuosia kotimaisessa maalaustaiteessa tärkeänä aiheena, mutta jos nyt katsotaan taiteen ja luonnon suhdetta, se tuntuu katkenneen. 2000-luvun taide käsittelee urbaaneja ongelmia urbaanien yhteisöjen ehdoilla. Taiteen yleisilme on muuttunut toiveikkaasta ja ihanteellisesta, kritisoivaksi ja synkäksi. Onhan taide toki ennenkin toiminut maailman epäkohtien ilmentäjänä, mutta tänä aikana julkisuuteen nousee ainoastaan kriittinen ja vahvasti mielipiteitä herättävä taide. Tämä koskee maalaustaiteen lisäksi myös performanssitaidetta, klassista musiikkia ja muita ennen sivistyksen tärkeinä pilareina pidettyjä taiteen lajeja.

Taiteen ala käy yhä suppeammaksi, kauneudenaistin viljelemistilaisuudet käyvät yhä harvinaisemmiksi sellaisena aikana, jota luonnontiede ja teollisuus hallitsevat. Tunnettu englantilainen filosofi Herbert Spencer vertaa luonnontiedettä ujoon Tuhkimoon, jonka kauan täytyi istua uuninnurkassa, sillaikaa kun hänen ylpeät sisarensa, taide, metafysiikka ja teologia levittelivät korujaan kaikkien nähtäviksi. Mutta nyt on tullut Tuhkimon vuoro, hänet on tunnustettu arvokkaimmaksi ja kohta hän pitelee kaikkivaltiaan kuningattaren valtikkaa. Myöskin Renan (viitaten ranskalaisfilosofi Ernest Renaniin) ennustaa taiteen kuolemaa. Hän sanoo, että tulee aika, jolloin suurta taiteilijaa pidetään melkein hyödyttömänä, menneen aikakauden kummittelijana. Luonnontutkijan merkitys sen sijaan yhä paisuu.

Renanin pelkäämä aikakausi on meidän kohdallamme nykyisyyttä. Ne taiteilijat, jotka vielä saavat äänensä viihteen seasta kuuluviin, koetaan usein öykkäreiksi ja julkisuudenkipeiksi individualisteiksi, jotka hakevat huomiota teoksillaan. Tällaisia taiteilijoita Suomessa edustavat eittämättä mm. Teemu Mäki ja viimeisimpänä Ulla Karttunen. Kritisoiva taide huomataan, mutta sitä ei osata enää käsitellä syvällisesti. Ihanteellinen taide on valjastettu työkaluksi kauniisiin mainoksiin, elokuviin ja videopeleihin. Sen tilan, mikä realistiselle luontokuvalle on vielä jäänyt, on täyttänyt valokuva, joka on usein puhdasta naturalismia. Onko taiteelle ja etenkään luonnon ihannoinnille sijaa nykymaailmassa? Ekologia on lähtöisin luonnontieteestä, numeroista ja mittausarvoista, joten ihanteellisuutta voi olla myös luontoa arvostavien keskuudesta vaikea enää löytää.

Sähkömittari nousee taivaalle

Lounais-Helsingin kollektiivisena sähkömittarina tulee tämän kuun lopulla toimimaan Ruoholahden taivas. Kirkkaan laserin avulla Ruoholahden Salmisaaressa sijaitsevan kivihiiltä ja polttoöljyä käyttävän sähkö- ja kaukolämpövoimalan tuottamaan savusumuun heijastetaan kuvio, jonka koko ja muoto muuttuu Ruoholahden ja Lauttasaaren alueiden energiankulutuksen mukaan.

Helen Evansin ja Heiko Hansenin suunnittelema Nuage vert (vihreä pilvi) -taideteos on osa elektronisen taiteen festivaalia, Pixelachea. Ruoholahdessa ja Lauttasaaressa asuvia pyydetään teoksen näytösaikana 22.-29. helmikuuta vähentämään sähkön kulutusta vihreän pilven kasvattamiseksi.

Sähköä voi säästää kytkemällä sähkölaitteet aina pois päältä kun niitä ei käytä. Säästeliäimmät voivat irrottaa niiden sähkölaitteiden johdot seinistä, jotka muuten ovat jatkuvassa valmiustilassa. Turha television, tietokoneen tai kotiteatterilaitteiston joutokäynti kannattaa nyt minimoida jo taiteenkin nimissä.

Miestenlehtien estetiikkaa

Suomessa viime vuosikymmeninä lyttyyn poljetun miesten kulttuurin elävä keulakuva on jo 55 vuoden ajan ollut yhdysvaltalainen Hugh Hefner, kuuluisan Playboy-lehden perustaja. Vastaavia, hyvällä maulla toteutettuja miestenlehtiä ei Suomessa olla nähty aikoihin jos koskaan. Slitzin kaltaiset yritykset ovat olleet säälittävää pop-kalastelua ilman kunnollista sisältöä tai tarkoitusta.

Amazon-verkkokauppa myy nyt Playboy-lehdistä sitä osaa, jota ei lueta artikkeleiden vuoksi. 720-sivuinen Playboy: The Complete Centerfolds kokoaa yksiin kansiin kaikkien Playboy-lehtien keskiaukeamatytöt, eli niin sanotut Playmate of the Monthit. Sarja alkaa itseoikeutetusti ensimmäisen lehden keskiaukeamatytöllä, joka sattui olemaan Marilyn Monroe.

Tyylikkääseen salkkuun kootun kokoelman hinta on laskenut alkuperäisestä 340 eurosta huomattavasti mukavampaan 166 euroon. Tällä rahalla saa itselleen 55 vuoden ajalta naiseutta ylistäviä, hyvällä maulla toteutettuja valokuvia. Uusi haastaja Playboy-estetiikalle on vuonna 2004 Kööpenhaminassa alkunsa saanut S Magazine, joka kerää eri valokuvaajien otoksia kansiin kahdesti vuodessa. Kuvitukseen voi tutustua myös S Magazinen kotisivuilla.

Itse en ole Playboyta tai S Magazinea tilannut, vaan näiden sijasta luen Esquirea ja vastikään tilaamaani Detailsia, jotka toki ovat tyyliltään huomattavasti konservatiivisempia. Kotimaisia lehtiäkin olen testannut, mutta kuten sanottua, niistä ei ole vastinetta ulkomaisille vastineilleen. Suurimpana puutteena koen vakavan sisällön, poliittisten artikkeleiden ja oikeasti merkityksellisten henkilökuvien puuttumisen.

Itse toivoisin 70-luvulla parhaimmillaan olleen miestenlehtibuumin paluuta. On ilo lukea tuon aikakauden Vip tai Tekniikan maailma -lehtiä, joissa huolellisten artikkeleiden seassa saattoi nähdä myös tyylikkäästi valokuvattua naiskauneutta. Nykyisistä, kotimaisista "miestenlehdistä" puuttuu täysin estetiikka ja naiskauneuden ylistäminen. Tilalle on jossakin vaiheessa tullut halventava, halpa ja huonolaatuinen porno. Ei ihme, että nykyään seksuaalisuuden neutraaliakin esittämistä pyritään rajoittamaan kaikissa mahdollisissa julkaisuissa.

Taidekuviot valloittavat seinäsi

Erilaiset seinille tehtävät pop-taidemaiset kuviot ovat viimeisen vuoden aikana nousseet esille sisustuslehdissä ja verkossa. Löytyy suurta barokkikuviota, abstrakteja kuvioita, kasvokuvia, eikä rajana ole oikeastaan kuin mielikuvitus.

Mitä mieltä te olette näistä seinäkuvioista? Voisitteko harkita omaan kotiinne jotakin abstraktia tai näköiskuvaa? Mihin huoneeseen sijoittaisitte kuvan ja minkäkokoisena? Olisiko kuvassa jokin oma aihe vai kelpaisiko kaupasta löytyvät yleiset aiheet?

Itse voisin kuvitella jotakin todella suurta abstraktia kuviota esimerkiksi olohuoneen yhdelle seinälle. En kuitenkaan käyttäisi välttämättä mustaa kuviota valkoisella kuten kuvassa vaan kenties jotakin jännittävää väriyhdistelmää. Sininen tai beige kuvio ruskealla seinällä voisivat olla silmälle mieluisia vaihtoehtoja. Aiheena voisi olla jokun barokkikuvion tapainen ylellinen ja monimuotoinen, sekä mielenkiintoinen kuvio. Kertokaahan kuitenkin tekin ajatuksenne näistä kuvioista. Joitakin vinkkejä saa Muurwerkin kuvasivulta.

Lähteet
Muurwerk via The Style files

Eilispäivän estetiikkaa myytävänä

San Franciscolainen Lynn Goldfinger-Abram perusti 12 vuotta sitten Paris Hotel Boutique liikkeensä, jossa hän myy vanhaa, pääasiassa juhlavaa tavaraa menneiltä vuosikymmeniltä. Yrityksen tuotteet ovat osittain harvinaisuuksia tai vähintäänkin erikoisuuksia, joita liikkeeseen on kerätty kirpputoreilta, huutokaupoista ja muista lähteistä. Valikoima onkin laaja ja kattaa esineitä pääasiassa 1800-luvun puolivälistä 1900-luvun puoliväliin asti.

Liikkeellä on myös oma blogi, Paris Hotel Boutique Journal, joka on hyvinkin henkilökohtainen ja toisaalta kertoo paljon myös liikkeen uusista myyntiartikkeleista. Itse löysin paljon mielenkiintoista tavaraa yrityksen sivuilta, mm. kuvassa näkyvän Guccin istumajärjestystaulun, jonka pohjana on nahalla päällystetty magneettilevy. Tämän levyn päällä on metalliset kehikot nimikorteille, sekä ruokapöytää esittävä osio. Mikäli järjestäisin syystä tai toisesta isommat juhlat suvulleni ja tuttavilleni, tahtoisin istumajärjestyksen esitettävän ehdottomasti tämänkaltaisella ultratyylikkäällä taululla.

Jälleen toisaalta pieni tee-se-itse henki auttaa tähänkin, sillä kyseinen harvinainen taulu on jo myyty jollekin onnelliselle ostajalle reilulla 400 eurolla. Mutta kaupastahan saa kaikki tarvittavat osat, jotka voisivat olla vaneria, magneettimaalia, sekä kangasta tai keinonahkaa. Nimikylttien kehyksiin ratkaisu löytyy todennäköisesti vaikkapa Tiimarista ja keskikoristeen voi löytää lähes mistä tahansa kun pitää mielen avoinna ja tutkii vaikka kirpputorien tarjontaa luovalla katseella.

Lähteet
Paris Hotel Boutique via Stylehive

Pakkauksista muualla puhuttua

Sattumoisin myös toisaalla on satuttu pohtimaan tuotepakkausten maailmaa. Tommipommi 2 -blogissa käsiteltiin jo viime perjantaina pakkaustaidetta. Kirjoittaja nauttii pakkausten ulkoasun katselusta ja miksikäs ei, kun perustelut ovat hyvät.

Joka tapauksessa pakkausten esteettinen maailma on jotenkin terveempi kuin niinsanottu taidemaailma. Varmaan siksi, ettei sen instituutiona tarvitse pyydellä keneltäkään anteeksi olemassaoloaan.

Lähteet
Tommipommi 2 via Kulutusjuhla

Käsityön leima

Tällä kertaa seikkailin lahjaostoksilla internetin ihmemaassa ja jotakin kautta löysin NetUniikki - kädentaitajien verkkokaupan. Ostoslistalle päätyi Kivikausi -nimisen pajan valmistama vuolukivinen "Kiekura" -sydän. Tätä sydämenmuotoista kiveä voi käyttää vaikkapa kynttilänalusena tai pakkasessa viilennettynä vaikka maidon alusena. Kyynikko toteaisi tässä, että sama alunen siis menee emännällä ruoanlaitossa ja isännällä oluenjäähdyttämisessä. Oli miten oli, monta on käyttötapaa pienellä kivenkappaleella.

Syy miksi aiheesta bloggaan, on ensinnäkin todella nopea toimitusaika, vain kaksi arkipäivää. Toiseksi tuotteen paketointi vei mielikuvan käsityötuotteesta loppuun asti. Itsetehdyssä pahvikuoressa on käsin kirjoitettu vastaanottajan ja lähettäjän tiedot, sekä piirretty kukkanen vielä oheen koristeeksi. Itse paketista löytyy itse tuote erikseen pakattuna, käyntikortti ja pikanttina yksityiskohtana käsinkirjoitettu pieni kortti jossa kiitetään tilauksesta ja mainitaan mahdollisuus antaa palautetta tuotteesta nettisivujen kautta. Loistavaa palvelua ja käsityötunnelman loppuun asti saattamista. Moni muukin uniikkituotteita myyvä yritys saisi ottaa mallia tästä toiminnasta.

Taidekauppaa

Kaupallisuus tuhoaa taiteilijan herkän sielun. Näin päättelin istuskeltuani tänään Luova Tampere -hankkeen seminaarissa kuuntelemassa paikallisen kulttuurialan edustajien esityksiä eri aiheista. Yhteiseksi teemaksi muodostui rivien välistä apurahat. Tuntuu, että kulttuurityötä tekevillä ei ole minkäänlaista käsitystä ansaintalogiikasta ja työn markkinoinnissa. Suuri joukko läsnäolijoista tuntui vannovan yksinomaan valtion tukien ja erilaisten taiteilija-apurahojen nimeen. Jos se aika mikä käytetään nykyisellään siihen apurahahakemusten täyttämiseen, käytettäisiin vaikka oikeasti oman taiteen (tuotteen) markkinointiin, ansaintamallin pohdintaan tai jopa tuotekehitykseen, saataisiin vamasti pitkällä tähtäimellä huomattavasti parempia tuloksia ja vakavaraisempia taiteilijoita. En esitä tässä, että taiteen tulisi tuottaa hirveästi rahaa, sillä se ei ole taiteen tarkoitus. Tahtoisin kuitenkin, että tulevaisuuden taiteilijat olisivat omavaraisempia, eivätkä riippuvaisia verorahoista kootuista tuista nykyisen mallin mukaisesti.

Kysymys joka heräsi monesti seminaarin aikana mieleeni, kuuluu "Mikä on kun taiteesi ei myy?". Myyntitulot kertyvät yleensä yrityksillä asiakkailta, ostajilta, eli kuluttajilta. Onko taiteella kuluttajia? Jollei taiteella ole kuluttajia jotka ovat valmiita taiteesta maksamaan, onko taiteella mitään syytä olemassaoloon? Tokihan ilmaistakin taidetta aina tarvitaan yleissivistyksen nimissä. Sen sijaan on naiivia kuvitella, että taide olisi pelkästään jokaisen suomalaisen perusoikeus ja että se jokaisen elämää koskettaisi. Kyllä ne jotka taiteesta nauttivat, minä itse mukaanlukien, olemme valmiita maksamaan näyttelyissä käymisestä tai taiteen kokemisesta muissa muodoissaan, oopperassa, tanssiesityksissä tai muissa muodoissaan. Pyytäkää taiteilijat työstänne korvaus, ette te ole mitään modernin yhteiskunnan jeesuksia, joiden täytyy yksin ja pyyteettömästi tarjota tyhmälle kansalle tietä sivistykseen.

Taiteen ei edes itsessään tarvitse olla myyntiartikkeli. Pohtikaa mitä oheistoimintaa taiteellanne voisi olla, missä taidetta esitetään, mitä välineitä käytätte taiteen esittämiseen. Hyvinä esimerkkinä seminaarissa Image Matchin asiakkuuspäällikkö Anu Karttunen käytti Toyota Scion -automallin mainoskampanjan yhdistämistä taiteeseen, sekä Sonyn Playstation Portablen hyödyntämistä taiteen kokemisessa Kiasman Ars'06 -näyttelyssä. Sittemmin Kiasmassa on ollut myös DARE -näyttely, jossa PSP:tä on hyödynnetty. Taiteelle löytyy kyllä kysyntää kunhan se asetetaan tavalliselle kuluttajalle luonnolliseen ympäristöön ja sopivaan kontekstiin. Taidetta ei pidä enää tehdä vain taiteen takia.

Another World

Another World - Delphine Software - 1991 - Amiga 500. Ranskalainen toiminta-seikkailu, jossa Ferrarilla ajeleva tiedemies Lester paukahtaa salamaniskun ja keskenolevan antimateriakokeen johdosta toiseen ulottuvuuteen, kauas, kauas kotoa. Peli oli aikoinaan ensimmäisiä joita kyseisenä jouluna 1991 saamallani Amigalla pelasin. Peli oli myös yksi tyylikkäimmistä ja kiinnostavimmista, joskin myös vaikeimmista.

Nyt pelin luoja, Eric Chahi on saanut pelin julkaisuoikeudet itselleen Delphine Softwarelta, joka ajautui konkurssiin vuonna 2004. Chahi on nyt julkaissut klassisesta pelistä uuden Windows-version, joka nojautuu alkuperäisen pelin käyttämiin rotoscope -animaatioihin ja polygonigrafiikkaan, mutta jonka grafiikan tarkkuutta on nostettu nykylaitteille ominaisemmaksi. Samalla Chahi on piirtänyt pelin kaikki taustagrafiikat uusiksi ja tuloksena on todella näyttävä, omannäköisensä lopputulos joka toimii lähes taideteoksena ruudulla. Pelin äänimaailma on tuttu Amiga-versiosta alkuperäisiä Jean-François Freitasin musiikeita myöden.

Pelistä voi ladata demoversion Chahin ylläpitämiltä Another Worldin nettisivuilta. Sivuilta voi myös ostaa kokoversion aukaisevan koodiavaimen 7 euron hintaan. Itse ostin koodiavaimen välittömästi jo pelkästään kunnianosoituksena loistavalle pelintekijälle. Kaupan päälle sain vielä monet uudet pelit kyykyttävällä juonella varustetun toimintapläjäyksen.

Voi kun muistakin vanhoista peleistä tehtäisiin näitä uusioversioita. Omalla toivelistallani olisivat lähes koko Delphine Softwaren, sekä Cinemawaren tuotannot. Näiden pioneerien jalanjäljissä harvat nykyaikaiset suuret pelitalot ovat kompastelleet päätyen lopulta puolivillaisiin räiskintäpeleihin ja loputtomaan toisen maailmansodan kuvaamiseen. Me pelaajat kaipaamme myös tarinavetoisia vahvatunnelmaisia seikkailuja emmekä urheilukilpailujen henkistä "Tapoin sut 100 kertaa, sää tapoit mut vaan 83 kertaa!" rymistelyjä.