Meidän 80-luvulla varttuneiden, nyt jo noin 30-vuotiaiden poikalasten ei liene vaikeaa nimetä Mattelin lelusta ja Masters of the Universe -televisiosarjasta tuttua He-Mania yhdeksi lapsuusajan suosikkihahmoista. Yhdysvalloissa vuonna 1980 Conan the Barbarianin lapsiystävällisempänä versiona päivänvalon nähnyt He-Man seikkaili Suomen televisiossa kolmoskanavalla 80-luvun loppupuolella. Sarjan faneille myytiin Suomessakin toimintanukkeja, lehtiä, keräilytarroja ja jopa satukasettia. Vuonna 2002 uudelleenlämmitelty televisiosarja sai odotettua kylmemmän vastaanoton.
Nyt Mattel tuo markkinoille uusitut versiot 80-luvun toimintanukeista. Uudet keräilijäpainokset sijoittuvat ulkonäöllisesti alkuperäisen sarjan ja uuden japanilaishenkisemmän animaation välimaastoon. Itse nuket ovat alkuperäisiä yksityiskohtaisempia ja tuimailmeisempiä. Ensimmäisenä ostettavaksi saapui Grayskull-linnan ruhtinas, joka on pitkähiuksisempi versio He-Manista. Piakkoin kauppoihin saapuvat perusmallinen He-Man ja pahan Skeletorin joukoissa taistellut Beast Man. Mattelin verkkokaupassa myytävät hahmot maksavat noin 15 euroa kappaleelta ja niitä luvataan tuoda markkinoille yhden uuden hahmon kuukausivauhdilla.
Leikkeihin nämä hahmot enää tuskin kelpaavat, mutta lapsuuttaan kaiholla muistelevat voivat saada näistä hienon kokoelman olohuoneen vitriiniin. Itse en aivan näin suuri fani koe olevani, vaikka lapsena televisiosarjasta tuttuja toimintanukkeja löytyikin laatikosta toista kymmentä. Myös tarrakirjaa täyteltiin ahkerasti ja tarroja vaihdeltiin kavereiden kesken. He-Man jäi oman lapsuuteni viimeiseksi leluvillitykseksi, sillä 90-luvulla televisioon tulleet Mutanttininjakilpikonnat eivät enää yhtä suuresti innostaneet, vaikka tämänkin ilmiön jäljiltä varastoon on jäänyt mm. näytellyn elokuvan soundtrack-lp ja vanha Commodore 64:lle tehty Turtles-toimintapeli. Turtlesin jälkeen tv-viihde alkoi suosia huutavaa dialogia Marsista tulleiden prätkähiirten ohella ja tämä tappoi lopullisesti oman kiinnostukseni lasten piirrettyihin.
Millaisia muistoja lapsuuden piirrossarjoista löytyy Kartanon lukijoilta? Myös nyt mainittuja vanhemmat sarjat kelpaavat. Barbababat, Kössi Kengurut ja hyvää käytöstä opettaneet Hinku ja Vinku ovat vähintään yhtä viihdyttäviä teoksia toimintasankarisarjojen rinnalla.
sunnuntai 19. lokakuuta 2008
tiistai 14. lokakuuta 2008
Marimekon ja D&G:n oikeustaisto päätökseen
Kirjoittanut
Matti Lintula
Suomalainen muotitalo Marimekko ja italialainen Dolce & Gabbana ovat päätyneet oikeusteitse yhteisymmärrykseen Unikko-kankaan ja sitä kovasti muistuttaneen D&G:n kesäkuosin käytöstä. D&G jätti Kauppalehden tietojen mukaan ensin hakemuksen yhdenmukaistamisvirastolle, jolla pyrittiin Marimekon Unikko-kuviomerkin mitätöimiseen.
Marimekko puolestaan käynnisti oikeustoimet Saksassa, jossa Hampurin oikeusistuin määräsi Dolce & Gabbanan kiisteltyä kuosia käyttävät tuotteet markkinointi- ja myyntikieltoon koko maassa. Oikeudessa D&G määrättiin maksamaan lisäksi vahingonkorvauksia Marimekolle.
Dolce & Gabbanan Unikko-kopiointi aiheuttaa melkoisen imagoiskun italialaistalolle, joka tunnetaan yhtenä muotimaailman kirkkaimpana tähtenä. Kopiointi osoittaa joko puhdasta huolimattomuutta tekijänoikeuksien valvonnassa tai ylimielisyyttä pienempiä kilpailijoita kohtaan. Unikko on onneksi niin tunnettu kuosi maailmalla, että muutkin kuin suomalaiset huomasivat D&G:n kesäkankaan plagiaatiksi. Marimekkoa pienempiä muotitaloja suuret tekijät saattavat kuitenkin pystyä pompottamaan huomattavasti huomaamattomammin ilman julkista käsittelyä. Yritysetiikka nousee toivottavasti jatkossa enemmän esille myös muotitalojen toiminnassa.
Marimekko puolestaan käynnisti oikeustoimet Saksassa, jossa Hampurin oikeusistuin määräsi Dolce & Gabbanan kiisteltyä kuosia käyttävät tuotteet markkinointi- ja myyntikieltoon koko maassa. Oikeudessa D&G määrättiin maksamaan lisäksi vahingonkorvauksia Marimekolle.
Dolce & Gabbanan Unikko-kopiointi aiheuttaa melkoisen imagoiskun italialaistalolle, joka tunnetaan yhtenä muotimaailman kirkkaimpana tähtenä. Kopiointi osoittaa joko puhdasta huolimattomuutta tekijänoikeuksien valvonnassa tai ylimielisyyttä pienempiä kilpailijoita kohtaan. Unikko on onneksi niin tunnettu kuosi maailmalla, että muutkin kuin suomalaiset huomasivat D&G:n kesäkankaan plagiaatiksi. Marimekkoa pienempiä muotitaloja suuret tekijät saattavat kuitenkin pystyä pompottamaan huomattavasti huomaamattomammin ilman julkista käsittelyä. Yritysetiikka nousee toivottavasti jatkossa enemmän esille myös muotitalojen toiminnassa.
maanantai 13. lokakuuta 2008
Ihmiset pitävät vihaisista autoista
Kirjoittanut
Matti Lintula
Sopivasti edelliseen autoharrastusta käsittelevään postaukseeni liittyen, tänään osui silmiini MSNBC:n uutinen, jonka mukaan ihmiset ostavat mieluummin vihaisennäköisiä autoja. EFS Vienna Consultingin pääjohtaja Truls Thorstensen työryhmineen teki tutkimuksen, jossa 20 miehelle ja 20 naiselle esiteltiin 38 uudehkoa automallia. Tutkimuksessa selvitettiin ihmisten mieltymyksiä autojen herättämien tunnemielleyhtymien suhteen. Autojen keuloista tunnistettiin ikään, sukupuoleen, tunteisiin ja luonteeseen liittyviä asioita, joita tutkimukseen osallistuneet saivat arvioida liukuvin arvosanoin. Ihmisiltä kysyttiin myös, pitivätkö he näytetystä autosta vai eivät.
Tutkimuksessa menestyivät autot, joiden luonteenpiirteet liittyivät vahvasti voimaan. Yksi menestyjistä oli 5-sarjan BMW, jonka häijysti muotoillut valot ja leveä ilmanottoaukko vetosivat tutkimukseen osallistuneiden esteettiseen tajuun. Tutkimukseen osallistui myös hybridiauto Toyota Prius, joka menestyi kuitenkin kehnosti johtuen lapsekkaammista ja kiltimmistä muodoistaan. On huojentavaa huomata, että muutkin kaipaavat autoonsa särmikkyyttä vauvamaisen pyöreyden sijaan.
Tutkimuksessa menestyivät autot, joiden luonteenpiirteet liittyivät vahvasti voimaan. Yksi menestyjistä oli 5-sarjan BMW, jonka häijysti muotoillut valot ja leveä ilmanottoaukko vetosivat tutkimukseen osallistuneiden esteettiseen tajuun. Tutkimukseen osallistui myös hybridiauto Toyota Prius, joka menestyi kuitenkin kehnosti johtuen lapsekkaammista ja kiltimmistä muodoistaan. On huojentavaa huomata, että muutkin kaipaavat autoonsa särmikkyyttä vauvamaisen pyöreyden sijaan.
Miksi autoharrastus?
Kirjoittanut
Matti Lintula
Kulutusjuhlassa autourheilun ja -harrastuksen ekologisuudesta käsittelevän keskustelun seurauksena päädyin peilaamaan omaa suhdettani tähän maailmaa tuhoavaan harrastukseen. Vaikka koen olevani paljonkin ympäristöä ajatteleva ihminen, minulle harrastus- tai kilpa-auton hiilidioksidipäästöt eivät sinällään ole merkitseviä. Mistä tällainen välinpitämättömyys johtuu ja mikä harrastuksessa voi niin kiehtoa, ettei siitä voi päästää irti edes öljykriisin uhatessa?
On ehkä syytä valottaa ensin historiaa sille, mikä minut on saanut autoihin ihastumaan. Isoisäni oli taksimies, isäni niin ikään ammattiautoilija. Molemmat ja toki muukin suku on ollut aina kiinnostuneita autourheilusta ja jo pienestä pitäen olen tottunut kahvipöydän autokeskusteluihin. Autot ovat tätä kautta nousseet minulle lähes perintönä taideteosten ja tunnepitoisen harrastuksen rooliin. Käytän sanaa taideteos, koska koen lukevani autoa kuin hyvää kirjaa, elokuvaa tai taulua. Auto ei minulle ole missään määrin pelkkä väline paikasta toiseen pääsemiseksi.
Esteettisenä ihmisenä minua ensimmäisenä kiinnostaa tietenkin auton ulkonäkö. Kuten Kulutusjuhlassakin hieman karkein sanankääntein paljastin, en pidä siitä, miten autoista on tullut ulkoasullisesti mitäänsanomattomia tai feminiinisiä viimeisten vuosikymmenten aikana. Vain erikoisimmat ja usein ne eniten päästöjä aiheuttavat merkit ja mallit ovat pysyneet miehekkäinä, ja kiinnostavina, sanalla sanoen särmikkäinä.
Mikä tekee kaltaiselleni autoharrastajalle autosta särmikkään? Ei pelkkä ulkoasu, vaan myös tekniikka. Ulkoasun tulee olla ryhdikäs, selkeä, maskuliininen ja luonteikas. Ulkonäön lisäksi auton tekniikka on ratkaiseva kokonaisuutta tarkastellessa. Kun kaasupolkimen painaa alas, pitää tietää mitä autossa mekaanisesti sillä hetkellä tapahtuu. Ymmärrys on palkitsevaa. Kaikki ne äänet, joita autosta kuuluvat, visualisoituvat yksittäisten osien toiminnaksi.
Ääni on myös terapeuttinen osa autoilua. Muistan kun nuorempana koin weltschmerziä, eikä mikään tuntunut sujuvan toivotulla tavalla. Tässä tilanteessa autosta muodostui tärkeä pakokeino, sillä siihen pystyi luomaan muusta maailmasta poiketen pysyvän kontrollisuhteen. Kun kaasua painaa, moottori ulvoo tuskaansa ja tottelee. Tämä sai usein hetkessä mielen rauhoittumaan, enkä kokenut milloinkaan tarvetta aiheuttaa vastaavaa tuntemusta missään elollisessa olennossa. Pitkät ja rauhalliset ajelut toimivat mieltä puhdistavana matkana omaan itseen ja sen suhteeseen muuhun maailmaan. Kun maisemat vaihtuvat, oman elämän ongelmat kutistuvat.
Autourheiluun liittyy arvostus insinööritaitoon, jolla autoja voidaan rakentaa sekä kuljettajan kykyyn hallita tätä tehokasta ja parhaimmillaan tappavaa laitetta. Vanhanaikaisen autourheilun rinnalla mikään muu urheilu ei tunnu yhtä jännittävältä, yhtä uhkarohkealta, eivätkä niiden sankarit juhlimisen arvoisilta. Autourheilussa kuljettaja kilpailee paitsi muita ajajia, myös ympäristöä ja omaa työkaluaan, autoa vastaan. Parhaimmillaan lopputuloksena syntyy kuljettajan ja auton symbioosi, joka on olotilana uskomaton ja vaikeasti selitettävissä. Autosta tulee osa kuljettajaansa ja ajaminen tuntuu juoksemiselta, pitäen samalla hengenvaarallisen jännityselementtinsä läsnä. Pahimmillaan auto ja ympäristö voittavat kuljettajan taidon ja tahdon, jolloin tuloksena saattaa olla jopa tappava onnettomuus. Tämä on kuitenkin riski, jonka monet autourheilun pioneerit ovat ottaneet ja josta syystä heidät muistetaan lajinsa sankareina.
Autolla ajaminen ja auton kokeminen saavuttaa harrastajalla suunnattomat mittasuhteet, jotka painavat alleen kaikki autoilusta aiheutuvat epäekologiset seikat. Harva harrastaja kuitenkaan tahallaan saastuttaa luontoa ajamisellaan, mutta tällä hetkellä tälle ihmisryhmälle ei anneta käytännössä vaihtoehtoja. Uudet autot ovat pyöreitä, massamarkkinoihin vetoavia ja sukupuolettomia. Niiden tekniikka on niin monimutkaista, ettei sen toimintaa voi enää hahmottaa. Erilaiset tietokoneavusteiset ajonvakautusjärjestelmät, vaikka hyödyllisiä ovatkin, vievät ajamisesta ajamisen nautinnon. Autot ovat nykyajan kuohilaita, jotka on riisuttu alasti ja joita pilkataan lähes raamatullisessa mittakaavassa maailmaa tuhoavina laitteina. Harrastaja tahtoo autonsa olevan vahvaluonteinen, äkkipikainen ja puolustuskykyinen näitä herjaajia kohtaan. Niin vahva voi olla se tunneside, joka autoharrastukseen muodostuu. Nyt kaivataan autovalmistajilta selkeitä tekoja juuri miehille suunnattujen, tulevaisuuden harrasteautojen muodossa. Näissä autoissa voi voimanlähteenä olla sähkö, vety, maakaasu tai aurinko, kunhan niiden suunnitteluosastolla soi rock'n'roll.
On ehkä syytä valottaa ensin historiaa sille, mikä minut on saanut autoihin ihastumaan. Isoisäni oli taksimies, isäni niin ikään ammattiautoilija. Molemmat ja toki muukin suku on ollut aina kiinnostuneita autourheilusta ja jo pienestä pitäen olen tottunut kahvipöydän autokeskusteluihin. Autot ovat tätä kautta nousseet minulle lähes perintönä taideteosten ja tunnepitoisen harrastuksen rooliin. Käytän sanaa taideteos, koska koen lukevani autoa kuin hyvää kirjaa, elokuvaa tai taulua. Auto ei minulle ole missään määrin pelkkä väline paikasta toiseen pääsemiseksi.
Esteettisenä ihmisenä minua ensimmäisenä kiinnostaa tietenkin auton ulkonäkö. Kuten Kulutusjuhlassakin hieman karkein sanankääntein paljastin, en pidä siitä, miten autoista on tullut ulkoasullisesti mitäänsanomattomia tai feminiinisiä viimeisten vuosikymmenten aikana. Vain erikoisimmat ja usein ne eniten päästöjä aiheuttavat merkit ja mallit ovat pysyneet miehekkäinä, ja kiinnostavina, sanalla sanoen särmikkäinä.
Mikä tekee kaltaiselleni autoharrastajalle autosta särmikkään? Ei pelkkä ulkoasu, vaan myös tekniikka. Ulkoasun tulee olla ryhdikäs, selkeä, maskuliininen ja luonteikas. Ulkonäön lisäksi auton tekniikka on ratkaiseva kokonaisuutta tarkastellessa. Kun kaasupolkimen painaa alas, pitää tietää mitä autossa mekaanisesti sillä hetkellä tapahtuu. Ymmärrys on palkitsevaa. Kaikki ne äänet, joita autosta kuuluvat, visualisoituvat yksittäisten osien toiminnaksi.
Ääni on myös terapeuttinen osa autoilua. Muistan kun nuorempana koin weltschmerziä, eikä mikään tuntunut sujuvan toivotulla tavalla. Tässä tilanteessa autosta muodostui tärkeä pakokeino, sillä siihen pystyi luomaan muusta maailmasta poiketen pysyvän kontrollisuhteen. Kun kaasua painaa, moottori ulvoo tuskaansa ja tottelee. Tämä sai usein hetkessä mielen rauhoittumaan, enkä kokenut milloinkaan tarvetta aiheuttaa vastaavaa tuntemusta missään elollisessa olennossa. Pitkät ja rauhalliset ajelut toimivat mieltä puhdistavana matkana omaan itseen ja sen suhteeseen muuhun maailmaan. Kun maisemat vaihtuvat, oman elämän ongelmat kutistuvat.
Autourheiluun liittyy arvostus insinööritaitoon, jolla autoja voidaan rakentaa sekä kuljettajan kykyyn hallita tätä tehokasta ja parhaimmillaan tappavaa laitetta. Vanhanaikaisen autourheilun rinnalla mikään muu urheilu ei tunnu yhtä jännittävältä, yhtä uhkarohkealta, eivätkä niiden sankarit juhlimisen arvoisilta. Autourheilussa kuljettaja kilpailee paitsi muita ajajia, myös ympäristöä ja omaa työkaluaan, autoa vastaan. Parhaimmillaan lopputuloksena syntyy kuljettajan ja auton symbioosi, joka on olotilana uskomaton ja vaikeasti selitettävissä. Autosta tulee osa kuljettajaansa ja ajaminen tuntuu juoksemiselta, pitäen samalla hengenvaarallisen jännityselementtinsä läsnä. Pahimmillaan auto ja ympäristö voittavat kuljettajan taidon ja tahdon, jolloin tuloksena saattaa olla jopa tappava onnettomuus. Tämä on kuitenkin riski, jonka monet autourheilun pioneerit ovat ottaneet ja josta syystä heidät muistetaan lajinsa sankareina.
Autolla ajaminen ja auton kokeminen saavuttaa harrastajalla suunnattomat mittasuhteet, jotka painavat alleen kaikki autoilusta aiheutuvat epäekologiset seikat. Harva harrastaja kuitenkaan tahallaan saastuttaa luontoa ajamisellaan, mutta tällä hetkellä tälle ihmisryhmälle ei anneta käytännössä vaihtoehtoja. Uudet autot ovat pyöreitä, massamarkkinoihin vetoavia ja sukupuolettomia. Niiden tekniikka on niin monimutkaista, ettei sen toimintaa voi enää hahmottaa. Erilaiset tietokoneavusteiset ajonvakautusjärjestelmät, vaikka hyödyllisiä ovatkin, vievät ajamisesta ajamisen nautinnon. Autot ovat nykyajan kuohilaita, jotka on riisuttu alasti ja joita pilkataan lähes raamatullisessa mittakaavassa maailmaa tuhoavina laitteina. Harrastaja tahtoo autonsa olevan vahvaluonteinen, äkkipikainen ja puolustuskykyinen näitä herjaajia kohtaan. Niin vahva voi olla se tunneside, joka autoharrastukseen muodostuu. Nyt kaivataan autovalmistajilta selkeitä tekoja juuri miehille suunnattujen, tulevaisuuden harrasteautojen muodossa. Näissä autoissa voi voimanlähteenä olla sähkö, vety, maakaasu tai aurinko, kunhan niiden suunnitteluosastolla soi rock'n'roll.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)