Kulutusjuhlassa autourheilun ja -harrastuksen ekologisuudesta käsittelevän keskustelun seurauksena päädyin peilaamaan omaa suhdettani tähän maailmaa tuhoavaan harrastukseen. Vaikka koen olevani paljonkin ympäristöä ajatteleva ihminen, minulle harrastus- tai kilpa-auton hiilidioksidipäästöt eivät sinällään ole merkitseviä. Mistä tällainen välinpitämättömyys johtuu ja mikä harrastuksessa voi niin kiehtoa, ettei siitä voi päästää irti edes öljykriisin uhatessa?
On ehkä syytä valottaa ensin historiaa sille, mikä minut on saanut autoihin ihastumaan. Isoisäni oli taksimies, isäni niin ikään ammattiautoilija. Molemmat ja toki muukin suku on ollut aina kiinnostuneita autourheilusta ja jo pienestä pitäen olen tottunut kahvipöydän autokeskusteluihin. Autot ovat tätä kautta nousseet minulle lähes perintönä taideteosten ja tunnepitoisen harrastuksen rooliin. Käytän sanaa taideteos, koska koen lukevani autoa kuin hyvää kirjaa, elokuvaa tai taulua. Auto ei minulle ole missään määrin pelkkä väline paikasta toiseen pääsemiseksi.
Esteettisenä ihmisenä minua ensimmäisenä kiinnostaa tietenkin auton ulkonäkö. Kuten Kulutusjuhlassakin hieman karkein sanankääntein paljastin, en pidä siitä, miten autoista on tullut ulkoasullisesti mitäänsanomattomia tai feminiinisiä viimeisten vuosikymmenten aikana. Vain erikoisimmat ja usein ne eniten päästöjä aiheuttavat merkit ja mallit ovat pysyneet miehekkäinä, ja kiinnostavina, sanalla sanoen särmikkäinä.
Mikä tekee kaltaiselleni autoharrastajalle autosta särmikkään? Ei pelkkä ulkoasu, vaan myös tekniikka. Ulkoasun tulee olla ryhdikäs, selkeä, maskuliininen ja luonteikas. Ulkonäön lisäksi auton tekniikka on ratkaiseva kokonaisuutta tarkastellessa. Kun kaasupolkimen painaa alas, pitää tietää mitä autossa mekaanisesti sillä hetkellä tapahtuu. Ymmärrys on palkitsevaa. Kaikki ne äänet, joita autosta kuuluvat, visualisoituvat yksittäisten osien toiminnaksi.
Ääni on myös terapeuttinen osa autoilua. Muistan kun nuorempana koin weltschmerziä, eikä mikään tuntunut sujuvan toivotulla tavalla. Tässä tilanteessa autosta muodostui tärkeä pakokeino, sillä siihen pystyi luomaan muusta maailmasta poiketen pysyvän kontrollisuhteen. Kun kaasua painaa, moottori ulvoo tuskaansa ja tottelee. Tämä sai usein hetkessä mielen rauhoittumaan, enkä kokenut milloinkaan tarvetta aiheuttaa vastaavaa tuntemusta missään elollisessa olennossa. Pitkät ja rauhalliset ajelut toimivat mieltä puhdistavana matkana omaan itseen ja sen suhteeseen muuhun maailmaan. Kun maisemat vaihtuvat, oman elämän ongelmat kutistuvat.
Autourheiluun liittyy arvostus insinööritaitoon, jolla autoja voidaan rakentaa sekä kuljettajan kykyyn hallita tätä tehokasta ja parhaimmillaan tappavaa laitetta. Vanhanaikaisen autourheilun rinnalla mikään muu urheilu ei tunnu yhtä jännittävältä, yhtä uhkarohkealta, eivätkä niiden sankarit juhlimisen arvoisilta. Autourheilussa kuljettaja kilpailee paitsi muita ajajia, myös ympäristöä ja omaa työkaluaan, autoa vastaan. Parhaimmillaan lopputuloksena syntyy kuljettajan ja auton symbioosi, joka on olotilana uskomaton ja vaikeasti selitettävissä. Autosta tulee osa kuljettajaansa ja ajaminen tuntuu juoksemiselta, pitäen samalla hengenvaarallisen jännityselementtinsä läsnä. Pahimmillaan auto ja ympäristö voittavat kuljettajan taidon ja tahdon, jolloin tuloksena saattaa olla jopa tappava onnettomuus. Tämä on kuitenkin riski, jonka monet autourheilun pioneerit ovat ottaneet ja josta syystä heidät muistetaan lajinsa sankareina.
Autolla ajaminen ja auton kokeminen saavuttaa harrastajalla suunnattomat mittasuhteet, jotka painavat alleen kaikki autoilusta aiheutuvat epäekologiset seikat. Harva harrastaja kuitenkaan tahallaan saastuttaa luontoa ajamisellaan, mutta tällä hetkellä tälle ihmisryhmälle ei anneta käytännössä vaihtoehtoja. Uudet autot ovat pyöreitä, massamarkkinoihin vetoavia ja sukupuolettomia. Niiden tekniikka on niin monimutkaista, ettei sen toimintaa voi enää hahmottaa. Erilaiset tietokoneavusteiset ajonvakautusjärjestelmät, vaikka hyödyllisiä ovatkin, vievät ajamisesta ajamisen nautinnon. Autot ovat nykyajan kuohilaita, jotka on riisuttu alasti ja joita pilkataan lähes raamatullisessa mittakaavassa maailmaa tuhoavina laitteina. Harrastaja tahtoo autonsa olevan vahvaluonteinen, äkkipikainen ja puolustuskykyinen näitä herjaajia kohtaan. Niin vahva voi olla se tunneside, joka autoharrastukseen muodostuu. Nyt kaivataan autovalmistajilta selkeitä tekoja juuri miehille suunnattujen, tulevaisuuden harrasteautojen muodossa. Näissä autoissa voi voimanlähteenä olla sähkö, vety, maakaasu tai aurinko, kunhan niiden suunnitteluosastolla soi rock'n'roll.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti