Telkkuvinkki

Kaikille yökyöpeleille on tänään luvassa mielenkiintoinen pakkaus YLE:n ykköskanavalla. Kello 23.45 alkaen tulee peräjälkeen jopa seitsemän Tampereen ammattikorkeakoulun taiteen ja viestinnän osastolla (TTVO) tehtyä lyhytelokuvaa. Itse olen ko. koulussa ja suuntautunut lähinnä verkko- ja pelimediaan, mutta tokihan täytyy tovereiden töitä mainostaa. Kannattaa siis katsoa seuraavat uuden kinon ohjelmat:

23.45 - Taisto tehtaasta
Jaakko Kankaan lyhytelokuvassa 1800-luvulla voileipätehtaan omistajasuku (Esko ja Panu Raipia) taistelee oikeuksistaan kirkkoa vastaan ja päätyy syömiskilpailuun jumalaa vastaan.

23.50 - Sälekaihtimet
Kaihtimet on 50-luvulle sijoittuva lyhytelokuva Lempistä, joka elää aviomiehensä hallittavana suljettujen verhojen takana. Rooleissa Heikki Silvennoinen, Johanna Kokko, Jukka-Pekka Mikkonen ja Juha Nurmi. Ohjaus Maiju Asikainen.

23.54 - On ihanaa olla ilkeä
Lyhytelokuva tytöstä, joka rakastaa kepposten tekemistä. Mutta mitä tapahtuu, kun tyttö kohtaa vertaisensa pojan? Pääosissa Elena Leeve ja Reino Nordin. Ohjaus Manu Karppelin.

23.59 - Kub
Surrealistinen lyhytelokuva pariskunnasta, joiden kauan odotettu esikoinen syntyy väärään ulottuvuuteen. Tarina on tragikomedia erilaisuudesta ja sen hyväksymisestä. Rooleissa: Anu Raipia, Harri Kettumäki, Martti Palo, Tiina Kolari-Vuorio. Ohjaus Anastasia Lobkovski.

00.08 - Leija
Siskosten luisteluretki päättyy yllättävästi, kun matkalla jäälle he kohtaavat pojan, jolla on mukaan leija. Rooleissa Minna Rajamäki, Emmi Salonen, Lauri Kortelainen ja Tuija Vuolle. Ohjaus Iina Taijonlahti.

00.19 - Kaikki ajallaan
Mitä sinä hetkenä tapahtuu, kun kuolema koittaa? Rooleissa Arja Nurminen, Tiina Syrjä ja Matti Nurminen. Ohjaus Jenny Tervakari.

00.23 - Ilja ei voi
Lyhytelokuva 18-vuotiaasta Ilja-pojasta, joka kasvattaa sammakontoukkia takapihallaan. Pääosassa Juha-Matti Koskela. Ohjaus Hannaleena Hauru.

Maisemia etsiessä

Max Longinin Float-sänky on toki hieno sekin, mutta ennen kaikkea heidän sivuillaan huomioni kiinnittyi sängyn sijaintiin ja kuvassa olevaan maisemaan, joka ikkunasta näkyy. Itse katselen päivittäin omasta ikkunastani Tampereen Sorsapuistoa, joka sekin on varsin mukava näky, mutta kyllä mieluusti ottaisin myös kuvanmukaisen näkymän Näsijärven yli kaupungin keskustan valomereen. Tietäen, että olen lähellä keskustaa, mutta kuitenkin turvallisen matkan päässä vilskeestä - siinä olisi jotakin rauhoittavaa. Mikä on se maisema, jonka sinä tahtoisit aamulla nähdä ikkunastasi?

Lähteet:
Max Longin via Modern self

Flowertower

Löysin tänään jälleen uuden mielenkiintoisen blogin, modernista designista raportoivan Inhabitatin. Sieltä löytyi heti muutama mielenkiintoinen uutinen. New York Magazinessa on käsitelty taannoin maanviljelyä pilvenpiirtäjissä. Kyseessä on isohko kasvihuone keskelle kaupunkia. Melko hieno idea kunhan tuotteet pysyvät suht luomuna. Tosin voisin olettaa, että pilvenpiirtäjässä kasvatettujen tomaattien torihinta voi alkuun olla melkoisen korkea. Mutta varmaankin isommassa metropolissa tuoreesta vihanneksesta maksetaan mieluusti hiukan ylimääräistä.

Norman Fosterin suunnittelema Gherkin torni Lontoossa saattaa myös saada pintaansa uudenlaiset paneelit, joissa voidaan kasvattaa nurmea ja joitakin muita viherkasveja. Ajatus on jälleen varsin mainio, Eipä nuo lasiseinät niin kovin kauniita silmälle ole enää, mutta ruohikko on aina muodikasta ja miksikäs sitä ei katselisi mieluusti myös talojen seinissä tulevaisuudessa. Tietysti tällainen puistojen vaakatasoon nostaminen ei auta yhtään koiranomistajien elämää eikä tarjoa kävelymahdollisuuttaa nurmi varpaanväleissä, mutta kyllähän se orgaaninen massa tuossakin muodossa varmasti saasteista ilmaa puhdistaa.

Bahrainin World Trade Centerissä taasen on kahden tornitalon välissä jättimäiset tuulivoimalan potkurit, jota myöden rakennus on huomattavasti omavaraisempi ja ekologisempi kuin monet virkasisarensa. Tämäkin on varsin tuettavaa arkkitehtuuria. Suomessa tuskin on poliittista tahtoa, arkkitehtuurista uskallusta saati sitten löysää rahaa laittaa vastaaviin moderneihin ja ekologisiin rakennusratkaisuihin. Sääli.

Lähteet:
Inhabitat via Core77

Putkinen puhelimessa

Olin jo hetken aikaa pohtinut kännykänvaihtoa, kun Samsung X460:n harmaa ulkoasu alkoi yli kahden vuoden käytön jälkeen jo kyllästyttää. Puhelinhan oli suorastaan loistava. Niin pieni, että mahtui hyvin farkuntaskuun ja sisälsi hyvän kansinäytön ja akkukin kesti liki viikon kerrallaan omassa käytössäni. Nyt kuitenkin sorruin ostamaan käytettynä "uuden" puhelimen, malliltaan Sony Ericsson K750i. Vau.

Ennen ostopäätöstä puntaroin pitkään eri puhelinmalleja ja sitä, mitä oikeastaan puhelimelta nyt kaipaisin. Digikameraa kun en vielä ole elämässäni omistanut, niin kamera oli yksi peruste. Minulla on varsin hyvä ensimmäisen sukupolven Apple iPod Shuffle MP3-soitin, mutta jotenkin tuntuu tyhmältä kuljettaa kahta eri laitetta taskussa, joten mediasoitinominaisuudet olivat yksi peruste. Internettiä en juuri puhelimella käytä, mitä nyt joskus hesarin uutisotsikot selaan läpi, joten mitään 3G-laitetta en ajatellut hankkia.

Nyt SonyErkka on ollut käytössä pari päivää ja olen kyllä tyytyväinen 100 euron hankintaani. Puhelimessa on yllättävän hyvälaatuinen 2 megapikselin kamera (Kuvanlaatua voi tutkailla Flickr:n K750 galleriassa). En uskonut, että puhelimellakin saa nykyään noin näppärästi näppäilylaatuisia kuvia. Sitten testasin MP3-soittimen ominaisuudet. Soitin on muuten hyvä ja käyttökelpoinen, mutta äänenlaatu jää valitettavan selvästi iPodista jälkeen. Lähinnä häiritsevää on biisien välissä kuuluva outo kihinä, aivan kuin laitteen sisällä olisi jokin pyörivä laite. No ehkä se on se pieni jukeboksi sitten. Itse biisit soivat kuitenkin sen verran laadukkaasti, että enää ei tarvitse kantaa kuin puhelinta taskussa. Myös muistikortti on Sonyssa varsin näppärä, sillä se on koska tahansa vaihdettavissa laitteen kyljessä. Nokioissahan muistikortti on usein takakannen ja akun alla piilossa. Nyt vain pitäisi ostaa joku 2Gt kortti, jotta on sitten tilaa musiikille ja kuville riittämiin.

Pelotti kyllä ostaa puhelin käytettynä, mutta luotin siihen, että kun ei valitse sitä aivan halvinta, niin ei saa myöskään aivan huonointakaan. Olen erittäin tyytyväinen tähän puhelinmalliin, mutta suosittelen kaikille kyllä silti varovaisuutta käytettyjen puhelinten ostamisessa. Sika säkissä voi olla nykyään särki laatikossa.

Pelielokuvissa

Kävin katsastamassa ensi-illassa elokuvan nimeltään 300. Elokuvahan kertoo siis Kreikan ja Persian välisestä Thermopylaen taistelusta vuonna 480 ennen ajanlaskun alkua, jossa Kreikkalaisesta sotilaskaupunki Spartasta lähti 300 miestä puolustamaan maataan Persialaisten mereltä käsin tekemältä hyökkäykseltä. Aihepiiri on jo Hollywoodissa tuttua Troijan sodasta kertoneen Troyn jälkeen. Ja onhan Spartalaisistakin tehty Hollywood-elokuvia jo aikana jolloin värikuva oli hienoin efekti joita elokuvateattereissa saattoi nähdä (The 300 Spartans, 1962).

Elokuvan nähtyäni olen samoilla linjoilla legendaarisen pelisuunnittelija Ron Gilbertin blogipostauksen kanssa (Grumpy Gamer: The Convergence) siitä, että pelit ja elokuvat ovat yhdistyneet ennennäkemättömällä tavalla toisiinsa. Aiemmin oletettiin, että peleistä kehittyy elokuvan kaltaisia juonellisia ja rönsyileviä draamateoksia, mutta nyt käy ilmi, että itse asiassa elokuvat tuntuvat kehittyvän juonettomiksi massamäiskinnöiksi perinteisimpien toimintapelien hengessä. Elokuvana 300 tuotti saman tunteen, kuin olisi katsonut kaksi tuntia jonkun pelaamista Playstationilla. Koko elokuvan juoniosuus tuntui vain lyhyiltä välianimaatioilta itse taistelun seassa ja koko tarinahan oli suoraviivainen, yksinkertainen ja monta kertaa aiemmin nähty. Jos elokuvaa dramatisoidaan muutenkin, eikö historiaa voisi kertoa myös hieman vivahteikkaammin.

Lopulta olen kuitenkin Gilbertin kanssa samaa mieltä siitä, että olihan tuo viihdyttävä elokuva. Näyttävä, täynnä äijämäistä uhoa ja hienoja erikoisefektejä. Jos pidät siitä, että elokuvat jättävät sinulle ajattelemisen aihetta poistuessasi teatterista, älä mene katsomaan tätä rainaa. Suosittelen mieluummin The Departedia, joka tosin on jo poistumassa teatterikierrosta. 1980-luvulla 300:n kaltaisista elokuvista vastasi mm. herra nimeltä Dino De Laurentiis, jonka muskelimiekkailuista musitetuimpia lienevät Conan the Barbarian ja Conan the Destroyer. Tosin jopa itävaltalaisittain murtava Conan luotti enemmän dialogin ja juonen voimaan kuin skotlantilaisittain pärskivä kuningas Leonidas.