Marimekon ja D&G:n oikeustaisto päätökseen

Suomalainen muotitalo Marimekko ja italialainen Dolce & Gabbana ovat päätyneet oikeusteitse yhteisymmärrykseen Unikko-kankaan ja sitä kovasti muistuttaneen D&G:n kesäkuosin käytöstä. D&G jätti Kauppalehden tietojen mukaan ensin hakemuksen yhdenmukaistamisvirastolle, jolla pyrittiin Marimekon Unikko-kuviomerkin mitätöimiseen.

Marimekko puolestaan käynnisti oikeustoimet Saksassa, jossa Hampurin oikeusistuin määräsi Dolce & Gabbanan kiisteltyä kuosia käyttävät tuotteet markkinointi- ja myyntikieltoon koko maassa. Oikeudessa D&G määrättiin maksamaan lisäksi vahingonkorvauksia Marimekolle.

Dolce & Gabbanan Unikko-kopiointi aiheuttaa melkoisen imagoiskun italialaistalolle, joka tunnetaan yhtenä muotimaailman kirkkaimpana tähtenä. Kopiointi osoittaa joko puhdasta huolimattomuutta tekijänoikeuksien valvonnassa tai ylimielisyyttä pienempiä kilpailijoita kohtaan. Unikko on onneksi niin tunnettu kuosi maailmalla, että muutkin kuin suomalaiset huomasivat D&G:n kesäkankaan plagiaatiksi. Marimekkoa pienempiä muotitaloja suuret tekijät saattavat kuitenkin pystyä pompottamaan huomattavasti huomaamattomammin ilman julkista käsittelyä. Yritysetiikka nousee toivottavasti jatkossa enemmän esille myös muotitalojen toiminnassa.

Ihmiset pitävät vihaisista autoista

Sopivasti edelliseen autoharrastusta käsittelevään postaukseeni liittyen, tänään osui silmiini MSNBC:n uutinen, jonka mukaan ihmiset ostavat mieluummin vihaisennäköisiä autoja. EFS Vienna Consultingin pääjohtaja Truls Thorstensen työryhmineen teki tutkimuksen, jossa 20 miehelle ja 20 naiselle esiteltiin 38 uudehkoa automallia. Tutkimuksessa selvitettiin ihmisten mieltymyksiä autojen herättämien tunnemielleyhtymien suhteen. Autojen keuloista tunnistettiin ikään, sukupuoleen, tunteisiin ja luonteeseen liittyviä asioita, joita tutkimukseen osallistuneet saivat arvioida liukuvin arvosanoin. Ihmisiltä kysyttiin myös, pitivätkö he näytetystä autosta vai eivät.

Tutkimuksessa menestyivät autot, joiden luonteenpiirteet liittyivät vahvasti voimaan. Yksi menestyjistä oli 5-sarjan BMW, jonka häijysti muotoillut valot ja leveä ilmanottoaukko vetosivat tutkimukseen osallistuneiden esteettiseen tajuun. Tutkimukseen osallistui myös hybridiauto Toyota Prius, joka menestyi kuitenkin kehnosti johtuen lapsekkaammista ja kiltimmistä muodoistaan. On huojentavaa huomata, että muutkin kaipaavat autoonsa särmikkyyttä vauvamaisen pyöreyden sijaan.

Miksi autoharrastus?

Kulutusjuhlassa autourheilun ja -harrastuksen ekologisuudesta käsittelevän keskustelun seurauksena päädyin peilaamaan omaa suhdettani tähän maailmaa tuhoavaan harrastukseen. Vaikka koen olevani paljonkin ympäristöä ajatteleva ihminen, minulle harrastus- tai kilpa-auton hiilidioksidipäästöt eivät sinällään ole merkitseviä. Mistä tällainen välinpitämättömyys johtuu ja mikä harrastuksessa voi niin kiehtoa, ettei siitä voi päästää irti edes öljykriisin uhatessa?

On ehkä syytä valottaa ensin historiaa sille, mikä minut on saanut autoihin ihastumaan. Isoisäni oli taksimies, isäni niin ikään ammattiautoilija. Molemmat ja toki muukin suku on ollut aina kiinnostuneita autourheilusta ja jo pienestä pitäen olen tottunut kahvipöydän autokeskusteluihin. Autot ovat tätä kautta nousseet minulle lähes perintönä taideteosten ja tunnepitoisen harrastuksen rooliin. Käytän sanaa taideteos, koska koen lukevani autoa kuin hyvää kirjaa, elokuvaa tai taulua. Auto ei minulle ole missään määrin pelkkä väline paikasta toiseen pääsemiseksi.

Esteettisenä ihmisenä minua ensimmäisenä kiinnostaa tietenkin auton ulkonäkö. Kuten Kulutusjuhlassakin hieman karkein sanankääntein paljastin, en pidä siitä, miten autoista on tullut ulkoasullisesti mitäänsanomattomia tai feminiinisiä viimeisten vuosikymmenten aikana. Vain erikoisimmat ja usein ne eniten päästöjä aiheuttavat merkit ja mallit ovat pysyneet miehekkäinä, ja kiinnostavina, sanalla sanoen särmikkäinä.

Mikä tekee kaltaiselleni autoharrastajalle autosta särmikkään? Ei pelkkä ulkoasu, vaan myös tekniikka. Ulkoasun tulee olla ryhdikäs, selkeä, maskuliininen ja luonteikas. Ulkonäön lisäksi auton tekniikka on ratkaiseva kokonaisuutta tarkastellessa. Kun kaasupolkimen painaa alas, pitää tietää mitä autossa mekaanisesti sillä hetkellä tapahtuu. Ymmärrys on palkitsevaa. Kaikki ne äänet, joita autosta kuuluvat, visualisoituvat yksittäisten osien toiminnaksi.



Ääni on myös terapeuttinen osa autoilua. Muistan kun nuorempana koin weltschmerziä, eikä mikään tuntunut sujuvan toivotulla tavalla. Tässä tilanteessa autosta muodostui tärkeä pakokeino, sillä siihen pystyi luomaan muusta maailmasta poiketen pysyvän kontrollisuhteen. Kun kaasua painaa, moottori ulvoo tuskaansa ja tottelee. Tämä sai usein hetkessä mielen rauhoittumaan, enkä kokenut milloinkaan tarvetta aiheuttaa vastaavaa tuntemusta missään elollisessa olennossa. Pitkät ja rauhalliset ajelut toimivat mieltä puhdistavana matkana omaan itseen ja sen suhteeseen muuhun maailmaan. Kun maisemat vaihtuvat, oman elämän ongelmat kutistuvat.

Autourheiluun liittyy arvostus insinööritaitoon, jolla autoja voidaan rakentaa sekä kuljettajan kykyyn hallita tätä tehokasta ja parhaimmillaan tappavaa laitetta. Vanhanaikaisen autourheilun rinnalla mikään muu urheilu ei tunnu yhtä jännittävältä, yhtä uhkarohkealta, eivätkä niiden sankarit juhlimisen arvoisilta. Autourheilussa kuljettaja kilpailee paitsi muita ajajia, myös ympäristöä ja omaa työkaluaan, autoa vastaan. Parhaimmillaan lopputuloksena syntyy kuljettajan ja auton symbioosi, joka on olotilana uskomaton ja vaikeasti selitettävissä. Autosta tulee osa kuljettajaansa ja ajaminen tuntuu juoksemiselta, pitäen samalla hengenvaarallisen jännityselementtinsä läsnä. Pahimmillaan auto ja ympäristö voittavat kuljettajan taidon ja tahdon, jolloin tuloksena saattaa olla jopa tappava onnettomuus. Tämä on kuitenkin riski, jonka monet autourheilun pioneerit ovat ottaneet ja josta syystä heidät muistetaan lajinsa sankareina.

Autolla ajaminen ja auton kokeminen saavuttaa harrastajalla suunnattomat mittasuhteet, jotka painavat alleen kaikki autoilusta aiheutuvat epäekologiset seikat. Harva harrastaja kuitenkaan tahallaan saastuttaa luontoa ajamisellaan, mutta tällä hetkellä tälle ihmisryhmälle ei anneta käytännössä vaihtoehtoja. Uudet autot ovat pyöreitä, massamarkkinoihin vetoavia ja sukupuolettomia. Niiden tekniikka on niin monimutkaista, ettei sen toimintaa voi enää hahmottaa. Erilaiset tietokoneavusteiset ajonvakautusjärjestelmät, vaikka hyödyllisiä ovatkin, vievät ajamisesta ajamisen nautinnon. Autot ovat nykyajan kuohilaita, jotka on riisuttu alasti ja joita pilkataan lähes raamatullisessa mittakaavassa maailmaa tuhoavina laitteina. Harrastaja tahtoo autonsa olevan vahvaluonteinen, äkkipikainen ja puolustuskykyinen näitä herjaajia kohtaan. Niin vahva voi olla se tunneside, joka autoharrastukseen muodostuu. Nyt kaivataan autovalmistajilta selkeitä tekoja juuri miehille suunnattujen, tulevaisuuden harrasteautojen muodossa. Näissä autoissa voi voimanlähteenä olla sähkö, vety, maakaasu tai aurinko, kunhan niiden suunnitteluosastolla soi rock'n'roll.

Kouluissa kaivataan filosofiaa

Kauhajoella toistui se mikä nähtiin Tuusulassa jo vuosi sitten. Eikä Kauhajoen tragedia ei tule jäämään viimeiseksi kouluampumatapaukseksi. Julkisuudessa on jälleen kuumeisesti pohdittu nuorten mielenterveysmäärärahojen kasvattamista, aselain tiukentamista ja jopa internetin käytön rajoittamista. Oma mielipiteeni on se, että jokainen näistä asioista tarjoaa toki pohdittavaa, mutta näissä tapauksissa ne eivät tule uusilta ampumatapauksilta koululaisia suojelemaan.

Kouluihin kaivataan yhteiskunnallista ja filosofista keskustelua, ei koulupsykiatria. Nämä epäeksaktit kouluaineet ovat luisuneet pahasti unholaan, sillä niiden oppeja voidaan harvoin valjastaa tuottamaan mitään konkreettista hyödykettä. Käsitykseni mukaan kamaliin tekoihin syyllistyneet Auvinen ja Saari olivat periaatteessa varsin fiksuja nuoria miehiä. He vain sattuivat kiinnostumaan elämän peruskysymyksistä ja filosofiasta. Oppinsa pojat saivat mm. Friedrich Nietzscheltä, joka kirjoitti muistioissaan yleisiä moraalikäsityksiä rikkovasta yli-ihmisestä. Molemmat pojista ihannoivat tätä filosofiaa, jossa väärin tekeminen onkin oikein ja luonnonvalinta hoituu vain pakottautumalla irti yleisestä moraalikäsityksestä. Tätä ei kuitenkaan julkisuudessa syystä tai toisesta käsitellä.

On helpompaa käsitellä asioita, jotka jokainen televisionkatsoja jossakin määrin ymmärtää. Puhutaan koulukiusaamisesta, aseista ja mielenterveysongelmista. Kukaan ei tunnu ymmärtävän, että nuoret miehet ovat innostuneet filosofiasta ja vailla varteenotettavaa vasta-argumentointia näkevät lukemansa ainoana oikeana totuutena. Kouluissa pitäisi siis käsitellä enemmän erilaisia ideologioita ja elämänkatsomusta yleisellä tasolla. Nuoren kanssa tulee käsitellä tämän lukemaa kirjafilosofiaa ja tutkia erilaisia katsantokantoja.

Nykyään koulussa filosofiasta innostuneet nuoret leimataan helposti omituisiksi, vaikka kyse on varsin intellektuellista harrastuksesta. Julkisuudessakin on sentään huomattu, että molemmat tekijät ovat kokeneet syvää pettymystä sekä itseensä että muihin ihmisiin ja yhteiskuntaan yleensä, samalla tuntien ylemmyyttä muita kohtaan. Kirjaviisaus johtaa helposti siihen, että nuori tuntee olonsa muita fiksummaksi, koska muut eivät kykene tai halua keskustella tämän opiskelemista syvällisistä teemoista. Tästä seuraa pettymys ympäristöön ja maailmaan, jossa ihmiset eivät enää pohdi oman olemassaolonsa tai maailman tarkoitusta. Seurauksena syrjäytyminen ja yhä vahvempi oman yksisilmäisesti valitun filosofisen opin seuraaminen.

Se mitä julkisuudessa tällä hetkellä puidaan, saattaa jopa ruokkia vastaavaa väkivaltaista käytöstä. Ympäröivä yhteisö todistaa jälleen yksinkertaisuutensa keskittymällä asioihin, jotka eivät millään tavoin liity kyseisiin tapahtumiin. Jos nyt kaiken pinnallisen syyttelyn sijasta keskityttäisiin puhumaan todellisista asioista eli tekoihin johtaneesta maailmankuvasta, saatettaisiin vastaavaa käytöstä saada hillittyä. Tällä hetkellä ongelmissa mennään edelleen siitä mistä aita on matalin syyttämällä aseita, koulukiusausta ja mielenterveystyön puutteellisuutta.

Taiteen äärellä

Joskus vanha kirjallisuus avaa silmät lähihistorian nopealle kehitykselle. Teemat ovat kuitenkin pysyneet varsin samanlaisina jo yli sata vuotta. Ihmisiä mietityttää paitsi yhteisöllisyyden heikentyminen, lähimmäisenrakkauden väheneminen, myös luonnon ymmärtäminen ja sen katoaminen.

Taide elää nyt vain siksi, ettei se ole tehnyt mitään sellaista, joka vaatisi sen hengiltä ottamista. Se saa elää, kunnes se kuolee itsestään: mutta sitä tarvetta, joka synnytti sen maailmaan ja hoivasi sen elämää, ei kohta enää ole olemassa ja siksi sen hautaan onkin vain muutama askel. Meidän aikamme ei ole taiteelle sovelias. Se on luonnontieteen aikaa, ja tämä opettaa meitä katselemaan luontoa aivan toisin silmin kuin taiteilija ja lapsi.
Meidän aikamme ihmisestä luonto on syitten ja seurausten kudos, ja mitä laajimmalle tämä käsitys leviää ja mitä syvemmälle se tunkeutuu tietoisuuteemme, sitä vähemmän päästämme mieleemme sitä sielunsävyä, jonka vallitessa luonnosta saattaa löytää jotakin myötätuntoista ja viehättävää. Jälkeläisemme löytävät siis tietysti yhä vähemmän myötätuntoista tai viehättävää taiteen yrityksissä luontoa jäljitellä.

Näin kirjoittaa Viktor Rydberg vuonna 1920 julkaistussa teoksessaan, Kaunis ja sen lait. Kuulostaa tutulta, eikö? Rydbergin kirjoituksen jälkeen realistinen luonnonkuvaus säilyi vielä kymmeniä vuosia kotimaisessa maalaustaiteessa tärkeänä aiheena, mutta jos nyt katsotaan taiteen ja luonnon suhdetta, se tuntuu katkenneen. 2000-luvun taide käsittelee urbaaneja ongelmia urbaanien yhteisöjen ehdoilla. Taiteen yleisilme on muuttunut toiveikkaasta ja ihanteellisesta, kritisoivaksi ja synkäksi. Onhan taide toki ennenkin toiminut maailman epäkohtien ilmentäjänä, mutta tänä aikana julkisuuteen nousee ainoastaan kriittinen ja vahvasti mielipiteitä herättävä taide. Tämä koskee maalaustaiteen lisäksi myös performanssitaidetta, klassista musiikkia ja muita ennen sivistyksen tärkeinä pilareina pidettyjä taiteen lajeja.

Taiteen ala käy yhä suppeammaksi, kauneudenaistin viljelemistilaisuudet käyvät yhä harvinaisemmiksi sellaisena aikana, jota luonnontiede ja teollisuus hallitsevat. Tunnettu englantilainen filosofi Herbert Spencer vertaa luonnontiedettä ujoon Tuhkimoon, jonka kauan täytyi istua uuninnurkassa, sillaikaa kun hänen ylpeät sisarensa, taide, metafysiikka ja teologia levittelivät korujaan kaikkien nähtäviksi. Mutta nyt on tullut Tuhkimon vuoro, hänet on tunnustettu arvokkaimmaksi ja kohta hän pitelee kaikkivaltiaan kuningattaren valtikkaa. Myöskin Renan (viitaten ranskalaisfilosofi Ernest Renaniin) ennustaa taiteen kuolemaa. Hän sanoo, että tulee aika, jolloin suurta taiteilijaa pidetään melkein hyödyttömänä, menneen aikakauden kummittelijana. Luonnontutkijan merkitys sen sijaan yhä paisuu.

Renanin pelkäämä aikakausi on meidän kohdallamme nykyisyyttä. Ne taiteilijat, jotka vielä saavat äänensä viihteen seasta kuuluviin, koetaan usein öykkäreiksi ja julkisuudenkipeiksi individualisteiksi, jotka hakevat huomiota teoksillaan. Tällaisia taiteilijoita Suomessa edustavat eittämättä mm. Teemu Mäki ja viimeisimpänä Ulla Karttunen. Kritisoiva taide huomataan, mutta sitä ei osata enää käsitellä syvällisesti. Ihanteellinen taide on valjastettu työkaluksi kauniisiin mainoksiin, elokuviin ja videopeleihin. Sen tilan, mikä realistiselle luontokuvalle on vielä jäänyt, on täyttänyt valokuva, joka on usein puhdasta naturalismia. Onko taiteelle ja etenkään luonnon ihannoinnille sijaa nykymaailmassa? Ekologia on lähtöisin luonnontieteestä, numeroista ja mittausarvoista, joten ihanteellisuutta voi olla myös luontoa arvostavien keskuudesta vaikea enää löytää.